Naapurin Prinssi / Completed

Osa 13: maanantai

Avasin silmäni herätessäni ja tietäen mitä tänään tulisi tapahtumaan.

Oli taas maanantai aamu, se aamu, milloin kaikki valittavat kouluun menoa. Mutta minä en, sillä tänään, maanataina, paras ystäväni Matilda tulee kouluun taas! Olin ikävöinyt hänen naurua, katsettaan, hymyä, viisaita neuvoja, olin ikävöinyt häntä. Matilda oli lähtenyt pariksi viikoksi Ranskaan, ja voin tietysti paljastaa miten kateellinen olin hänelle. Minun perheeni oli kuitenkin sen verran köyhä, että ei voinut kuin yhden kerran viidessä vuodessa käydä jossain kaukana ulkomailla.

Hyppäsin sängystäni ja melkeimpä tanssien riemusta astelin vaatekaapilleni. Avasin vaatekaapin oven ja pohdin mitä laittaisin tänään päälleni. Jotain vähän hienompaa kuin yleensä, mutta niin, että kukaan ei huomaisi sitä. Suuni vääntäytyi hymyyn kun viimeinkin keksin täydellisen asun. Tietysti löysä, pitsinen ja valkoinen paita, ja vaaleansiniset tiukat farkut sopivat tälläiseen päivään. Vedin pirteästi molemmat päälleni ja loikin kokovartalopeilini luokse. Täydellistä, sanoin mielessäni sen sijaan että olisin sanonut sen ääneen.

Hiukseni minä laitoin yläponnarille. Meikkasin itseni kevyesti, sillä halusin, että Matilda näkisi minut mahdollisemman luonnollisena.

Kiirehdin alakertaan ja valmistin itselleni terveellisen aamupalan: puuroa jogurtin ja mustikoiden kera sekä luomu omenamehua. Tänään vain halusin tehdä kaikkea piristävää, koska en halunnut hyväntuulisuuteni katoavan pois. Syödessäni ajattelin kaikkea kivaa, mutta kun viimein katsoin kelloa, tiesin, että minun pitäisi vain syödä nopeasti ja lähteä koululle päin. Pakkasin reppuni muistellen mitä meillä olisi tänään koulussa. Biologiaa, enkkua, liikuntaa, musiikkia, äidinkieltä ja... ai niin tuplatunti matematiikkaa. Huoh. Mutta en todellakaan antanut sen haitata minua tänään, milloin viimeinkin olin voimissani. Suorastaan kukoistin tänään, mikä oli aika iso ihme ottaen huomioon, että tänään on maanantai.

Kiirehdin ulos talosta pamauttaen ulko-oven kiinni, vaikka en ollut aikeissa tehdä sitä. Kävelin nyt rauhallisesti koulumatkaa, ihastellen tämän päivän säätä. Aurinko porotti kirkkaana sinisellä taivaalla lämmittäen mukavasti selkää. Viileä, muttei kylmä tuuli leikki hiusteni kanssa. Voih, kumpa olisi aina tälläistä, huokaisin mielessäni.

"Alexandra odota!" Joku poika huusi takaani keskeyttäen ajatukseni. Pahus, kirosin itsekseni kun tunnistin pojan äänen kuuluvan Mikelle. Pysähdyin kuitenkin vastahakoisesti odottamaan.

"Sainpas sinut kiinni", poika puhisi ja hengitti raskaasti. Minua pyyhkäisi huolestuneisuuden aalto, mutta se meni ohi niin nopeasti kuin oli tullukkin.

Kun viimein poika taas hengitti tasaisesti, hän nosti katseensa minun silmiini ja hymyili aurinkoisesti. Sitten hän tuli pari askelta lähemmäs niin, että olimme melkein kiinni toisissamme. Sydämmeni alkoi lyödä tiheämmin johtuen ihastukseni läheisyydestä. Minua alkoi kuumottaa kauheasti ja minulla oli kauhea työ olla punastelematta. Kysymykset ja ajatukset sinkoilivat päässäni sekamelskana. Mitä hän tekee? Haluaako hän halata minua? Aikooko hän antaa pusun poskelle? Sitten kylmät väreet kulkeutuivat läpini ja vatsanpohjassani perhoset alkoivat lentelemään kun minulle tuli mieleen yksi aate. Mitä jos hän suutelee minua? Sydämmeni lyönnit tihenivät tihenemistään kun Mike nojautui kasvojani päin lähemmäs ja lähemmäs.

Sitten se tapahtui. Hän painoi huulensa omilleni. Päässäni räjähti ja sisälläni oleva tuli syttyi palamaan saaden itseni tuntemaan tulikuumaksi. Tunsin kihelmöintiä jokaisessa kehon osassani, jokaisessa solussani. Mutta suudelma oli niin nopea, että se ei edes ollut suudelma, vaan pelkkä pieni pusu. Silti se sai itseni tuntemaan niin oudosti ja voimakkaasti. Vau, henkäisin päässäni. Tämä pikkiriikkinen pusu oli tehnyt tästä päivästä vielä erityisemmän.