Naapurin Prinssi / Completed

Osa 24: kaipuu entiseen

Mä en oikeesti tiiä mitä mun wattpadi vaivaa ku mulla näkyy aina et oon julkassu vaan puolet luvusta, oisko jollakin tietoo miks? Ja toivottavast kerotte jos teillä luku loppuu outoon kohtaan :) kiitos!

- Oletko valmis?

Nostin katseeni edessäni seisovaan poikaan, joka tuijottaa minua tarkkaavaisesti. Hän seisoo oven edessä pitäen sitä auki. Nykäisen aavistuksen suupieliäni ylös, ja nyökkään varovasti.

Yksi kokonainen, pitkä, tuskainen viikko olin joutunut makaamaan täällä sairaalassa. Olin vain katsellut kuinka terveet ihmiset tulivat kertomaan kuulumisia, ja lähtivät pois jättäen kateuden pistoksen kaihertamaan rintaani. Oli sietämätöntä katsella kuinka ihmiset elivät vain eteenpäin, mutta itse olin jämähtänyt kelaamaan sitä iltaa aina uudestaan ja uudestaan, niin kuin rikkinäinen levy.

Minua turhautti se, että en muistanut mitään siitä kun olin ollut ambulanssissa. Miken mukaan silloin oli tapahtunut jotain, mutta hän ei sitten millään halunnut kertoa. Joskus uskaltauduin utelemaan, mutta hän vain pudisteli päätään ja laski katseensa maahan. Jouduin joka kerta nielemään esiin tulevia kyyneleitä.

Olimme jollakin oudolla tavalla ystäviä, mutta kuitenkin niin jännittyneitä seurassamme. Kaikki oli muuttunut, aivan kuin seurustelumme olisi pyyhitty historiasta vain pois. Ihan kuin me emme ole olleet koskaa enempää kuin ystäviä ja naapureita.

Sen kuitenkin tiesin, että hän välitti. Ei hän muuten olisi tullut melkein joka toinen päivä katsomaan minua, kun makasin sairaalan sängyllä kuin mikäkin puujumala.

Alina oli päässyt sairaalasta pari päivää sitten. Minun tietysti pitäisi tuntea iloa hänen puolestaan, mutta en voinut vain poistaa mielestäni kateutta, joka oli sitoutunut minuun tiukasti.

Tänään oli se päivä, kun viimein pääsen takaisin kotiin. Olin noussut sängystä, ja seisoin nyt Miken edessä miettien mitä nyt tapahtuisi. Jatkuisiko elämä niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut?

En halua tätä uutta elämää. Haluan sen vanhan takaisin. Sen ajan, kun vilkutin ikkunastani Mikelle, ja tämä vilkutti takaisin omastaan. Milloin hymyilimme toisillemme ohikulkiessa. Sen ajan, milloin olisin voinut milloin vain piiloutua hänen syliinsä.

Se aika oli kuitenkin menetetty. Kaikki oli minun syytäni, yksinomaan vain minun. Se ei ollut Miken, sen pojan jota suutelin, Alinan tai edes Lindan syy. Olin itse tuhonnut mahdollisuuteni elää rakastamani henkilön kanssa onnellista elämää.

- Mitä mietit? Mike kysyi.

Kohdistin taas katseeni hänen silmiinsä, jotka eivät enää katsoneet minua niin kuin aina. Minua ahdisti se, olisin voinut antaa mitä vain, että hän soisi minulle samanlaisen katseen niin kuin ennen.

- Asioita, naurahdan kolkosti ja varovasti kävelen hänen ohitseen. Kylkeni oli vielä hieman kankea, mutta kuitenkin parantunut hiusmurtumasta, joten pystyin kävelemään ilman, että siihen sattui.

Astuin tylsälle ja hiljaiselle käytävälle, jolla käveli sinne tänne valkotakkisia naisia ja miehiä. Riemuitsin hetkellisesti siitä, että viimeinkin pääsin tästä paikasta lähtemään.

Mike asteli viereeni ja kietoi sormensa terveen käteni ympärille. Tunsin vieläkin niitä samoja kipinöitä, joita ennenkin olin tuntenut. Se tästä kuitenkin teki erilaista, että Mike ei todennäköisesti tuntenut mitään.

Kävelimme hiljaisuudessa pitkin käytävää. Puristin hennosti Miken kättä, sillä pelkäsin, että hän irrottaisi otteensa minusta. Sitä en halunnut, en ikimaailmassa.

- Millo mun vanhemmat tulee hakee mua? Kysyin rikkoen jännityneen hiljaisuuden. Mike hätkähti, hän ei ollut odottanut minun puhuvan ollenkaan.

- Heidän pitäisi olla jo odottamassa ulkona, hän vastasi ja ohjasi minut sairaalasta ulos.