Naapurin Prinssi / Completed

Osa 23: Selityksiä

Tuijotin sairaalan valkoisia seiniä. Ainoa ääni jonka kuulin, oli piippaus laitteesta johon minut oli kiinnitetty kaiken maailman piuhilla ja johdoilla. Makasin valkoisella sängyllä, miettien kaikkea.

Minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten olin tänne päätynyt. Muistin vain hämärästi kivun ja huudot, Alinan haavoittuneet kasvot. En kuitenkaan saanut mistään selvää. En muista mitään muuta.

Luonani oli käynyt jo pari lääkäriä, kysymässä vointiani ja selittämällä vaurioita, joita he yrittivät parantaa. Kyljessäni oli kuulemma hiusmurtuma, joka paranisi viikossa, mutta vasemman käteni ranne oli murtunut, ja sen parantumiseen menisi kaksi viikkoa. Kärsin myös pienestä aivotärähdyksestä, joka lääkärien mukaan selittää sen, että en muista eilisen tapahtumia selvästi.

Nyt kuitenkin makasin tässän potilashuoneessani yksin, tekemättä mitään. Voisin tietysti painaa aivan oikean käteni vieressä olevaa nappia ja kutsua sairaanhoitaja tänne, mutta päässäni huutavat äänet käskivät minut pysyä yksin.

Tunsin oloni mahdottoman rauhalliseksi, verrattuna siihen, että olin joutunut eilen väkivallan kohteeksi. Halusin vain ajatella kaiken positiivisesti. Hei, olenhan vielä elävien kirjoissa, ja se riitti.

Kuitenkin pienessä kolkassa mieleni syvyyksissä roihusivat helvetin liekit. Olin raivoissani yhdelle henkilölle. Sille, joka oli syypää minun vammoihini. Linda. Jos hän olisi tupsahtanut yhtäkkiä eteeni, olisin aivan kernaasti välittämättä johdoista joihin olen kiinnitetty vetää tätä turpaan ja murtaa tältä tämän meikivoiteella peitetty nenä. Miten hän edes kehtasi? En ollut ainakaan luullakseni tehnyt hänelle mitään, ansaitakseni tämän... Tämän kaiken.

Sitten oli vielä perheeni. Kuinka järkyttyneitä he olivat kuullessaan minun olevan sairaalassa?  Lääkärit olivat ainakin maininneet jotain, että olivat ilmoittaneet perheelleni sijainnistani. En tiennyt mitä sanoisin, jos he yhtäkkiä astuisivat tuosta ovesta. Ehkä se perinteinen "terve"?

Mitenköhän Alina voi? En sitten ole kuullut hänestä paljoa. Lääkäreiden mukaan hän oli viereisessä huoneessa, ja oli täysin kunnossa. Halusin uskoa lääkäreitä. Mutta minun teki mieli nähdä hänet. Onkohan hänen perheensä jo käynyt tämän luona?

Sydämeni hypähti kun muistin Miken. Jokin  tärkeä juttu häneen liittyen tapahtui eilen, mutta en sitten millään voinut muistaa. Muistini ammotti tyhjänä juuri siinä kohtaa. Muistan vain pimeyden, ja ambulanssin sireenit.

Halusin nähdä hänet, niin kovasti halusin vain nähdä hänet tuossa vieressäni pitelemässä kättäni ja sanoen lohduttavia lauseita. Halusin hänet tuekseni, nyt kun kaikki on sekaisin.

Säpsähdin, kun huoneen ovi avautui ja huoneesen astui sairaanhoitaja.

- Sinun perheesi tuli juuri äsken. Haluatko heidän odottavan vai päästänkö heidät nyt luoksesi? Hän kysyi rauhallisesti.

Mieleni teki vain kieltäytyä, mutta en vain voinut jättää heitä odottamaan ulkopuolelle. Sitä paitsi, mitä nopeammin tapaan heidät, sitä nopeammin he lähtevät ja voin taas olla rauhassa.

- He voivat tulla, sanoin ja kohottauduin tyynystä varoen murtunutta rannetttani.

Pian sairaanhoitaja lähti ja huoneeseen tallusti pikkuveljeni, äitini ja isäni. Huomasin kuinka huoli paistoi heidän kasvoistaan, jopa veljeni oli huolissaan. Hymyilin. Vaikka riitelimme melkein joka päivä, rakastimme toisiamme niin kuin veli ja sisko tekivät.

- Hei, tervehdin, kun he istuutuivat sängyn viereisille tuoleille. Kaikki katsoivat minua säälien, äiti ja isä syyllisyyttä tuntien. Halusin pyyhkiä heiltä nuo katseet, mutta se olisi vaikeaa.