Uskomaton ☓ L.W.T

063 | Puhelu äidin kanssa

Sara odotti, että hänen äitinsä vastaisi puhelimeen ja katseli samalla ulos lasi-ikkunasta, jota vasten sade paiskautui kuin yrittäen rikkoa sen. Sara katsahti Louisia, joka katsoi kahvikuppi huulillaan häntä. Juuri, kun Sara oli luovuttamaisillaan puhelun suhteen, puhelimesta kajahti tuttu ja lempeä ääni.

"Moikka, kulta! Mitäs kuuluu sinne Lontooseen? Ihanaa, kun soitit! Soittaisit useammin!" Sara kikatti, ja Louis naurahti, kun kuuli Saran äidin äänen puhelimen lävitse.

"Moikka, äiti! Mitäs tässä, ihan hyvää... Herättiin Louisin kanssa vähän aikaa sitten ja syödään juuri aamupalaa... Entäs mitäs sinne kuuluu?" Sara kysyi ystävällisesti ja hymyili itsekseen. 

Hänellä oli ollut äitiään ikävä – äitinsä ihanaa pirteyttä ja lämpöä. Joskus Sara vain halusi palata takaisin Suomeen ja nähdä kaikkia vanhoja ystäviään ja perhettään, Louis tietenkin mukanaan. Ja pian olevan pikku Tomlinsonin...

"Voi, kulta! Tänne kuuluu hyvää! Isäsi on taas ylitöissä, ja minä kökötän täällä kotona yksin kuin tatti! Laittaisitko kaijuttimelle, niin kuulisin myös Louisin?" äiti puhui hyvin lempeällä äänellä, ja Sara hymyili ottaen puhelimen pois korvaltaan ja painoi kaiutin-nappia. 

Kohta puhelimesta kuului iloista naurua, ja Louis siirtyi hymyillen Saran viereen istumaan, että voisi myös jutella tuon äidille.

"Huomenia, rouva Lavola." Louis hymyili, ja välittömästi puhelimesta kuului naurua. Saraa hieman hävetti, mutta Louis veti tytön vain tiukasti syleilyynsä.

"Voi huomenta, Louis! Ihana kuulla sinunkin äänesi! Mitäs sinulle kuuluu? Muistattehan yhä käyttää ehkäisyä?" 

Sara punastui, ja Louis yskähti hieroen vaivaantuneena niskaansa. Sen yhden kerran, kun unohtaa niin näin käy. He olivat siitä elävä esimerkki...

"T-tietenkin, äiti...", Sara takelteli sanavalinnoissaan, ja Louis jatkoi, "...kiitos hyvää kuuluu, täällä Lontoossa vain on näköjään joku sadekausi meneillään."

"Ai hassua! Täällä paistaa aurinko ihan kirkkaasti!" Saran äiti vastasi pirteästi sillä välin, kun Louis ja Sara puhuivat keskenään äänettömästi siitä kumpi heistä kertoisi kosinnasta.

Sara huokaisi ja mietti mitä sanoisi äidilleen, ennen kuin puhuisi taas. "Ai niin, ja äiti! Louis kosi minua!" Kuulosti aivan tosi huonolta Salattujen Elämien jakson lopulta...

"Äiti muuten... Meillä olisi yksi juttu, mikä pitäisi saada kerrottua...", Sara sanoi ja katsoi aviomiehensä taivaansinisiä silmiä, jotka katsoivat häntä kirkkaasti.

"Oih! Ovathan ne hyviä uutisia?"

"Louis kosi minua, ja vastasin kyllä", Sara naurahti hieman hermostuneena puhelimeen ja tunsi Louisin käden omansa päällä. Ja tietenkin hänen äitinsä alkoi huutamaan ja itkemään.

"Louis kosi?! Voihan! Nyt olen sinun anoppisi, Louis! Voi kauheaa! Onneksi olkoon, niin paljon! Mutta milloin?! Missä?! Milloin ovat häät?!" Saran äiti lateli kysymyksiä toisensa perään, ja Sara huokaisi naurahtaen. 

Hän päätti antaa Louisin selittää koko kosinnan, jos kerta äiti halusi kaiken siitä tietää.

"Noin kuukausi sitten... yhdellä niityllä, johon Louis minut kerran vei ja...", Sara oli sanomaisillaan, mutta Louis jatkoi hänen puolestaan, "...ja sitten kosin häntä, ja juuri sinä päivänä minusta tuli maailman onnellisin mies, kun kuulin sanan kyllä."

"Voi että! Milloin ovat häät?! Voi, minä ihan itken täällä itseni kuoliaaksi!" Saran äiti itki kuin hullu, ja Sara yritti rauhoitella äitiään, jonka mielestä tämä näytti olevan suurin asia ikinä. Louis vain hymyili ja joi loput kahvinsa loppuun.