Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

52. osa

Nielaisten hermostuneena Arpituiske nyökkäsi Myrkkytähdelle vastaukseksi ja lähti seuraamaan tätä kohti leirin sisäänkäyntiä, jonne klaanipäällikkö oli lähtenyt suunnistamaan. Kun musta häntä oli kadonnut piikkihernetunneliin, hän vilkaisi nopeasti taakseen ennen kuin kiiruhti isänsä perään.

Hän ei ollut puhunut isänsä kanssa kahden kesken pitkään aikaan. Itse asiassa edellinen kerta oli ollut pian sen jälkeen, kun hän oli palannut Myrskyklaaniin Vasataivaan kanssa. Sen jälkeen tämä oli kuitenkin ollut niin kiireinen muiden klaanien kanssa, että hän oli hädin tuskin edes nähnyt tätä.

Musta klaanipäällikkö näkyi jo kiipeävän jyrkänteen huipulle, kun Arpituiske pääsi ulos tunnelista. Hän loikki jäisiä kiviä pitkin tämän perään varoen liukastumasta. Päästyään itse myös ylös hän näki tämän astelevan tottuneen näköisenä syvemmälle metsään. Tämän ääni oli ollut vakava, kun tämä oli pyytänyt häntä mukaansa, mutta nyt tämä näytti rauhalliselta ja selvästi nautti rauhallisesta metsästä ympärillään.

Otettuaan isänsä kiinni hän jäi astelemaan askeleen tämän perään jääden sitten odottamaan, että tämä kertoisi asiansa. Hiljaisuus kuitenkin laskeutui heidän välilleen ja hermostuneisuus oli saada hänen niskakarvansa pystyyn. Jättikö hänen isänsä hänet odottamaan tarkoituksella?

"Olen iloinen, että palasit takaisin kotiin", Myrkkytähti maukui lopulta loikattuaan istumaan kaatuneen puun rungolle, kun he olivat kulkeneet jo hyvän matkaa pois leiristä. Tämä kosketti hännällään tilaa vierellään kehottaen hänet myös istumaan. Päätään hämillään kallistaen hän hyppäsi rungon päälle ja asettui isänsä viereen.

"Siitähän on jo melkein kaksi kuuta", hän vastasi kummastuneella äänellä mutta sai vastaukseksi vain pienen nyökkäyksen. Myrkkytähti oli jäänyt katsomaan jonnekin kauas ja mustavalkoinen soturi antoi katseensa siirtyä samaan suuntaan näkemättä siellä kuitenkaan mitään ihmeellistä.

"Paluunne jälkeen pelkäsin, että lähtisit uudelleen", tämä myönsi yllättäen hiljaa, "kun jätit Myrskyklaanin ensimmäisen kerran, luulin, että olit lähtenyt Vaahteraköynnöksen kanssa ja Vasataivas oli vain seurannut perässä."

"Vaahterakö...?" Arpituiskeen maukaisu keskeytyi, koska kesti hetken ennen kuin tämän sanat upposivat kunnolla hänen tajuntaansa, ja hän kiepahti katsomaan isäänsä, joka nyt tuijotti häntä. Jokin tämän kellertävissä silmissä sai aikaan tunteen, että tämä näki suoraan hänen sisäänsä ja pystyi lukemaan kaikki hänen ajatuksensa.

"Si-sinä tiesit? Miten?" hän henkäisi vain hieman kuiskausta kovemmalla äänellä. Häpeissään hän painoi katseensa tassuihinsa, koska ei pystynyt kohtaamaan Myrkkytähden katsetta. Hänen isänsä oli klaanipäällikkö, ja tämä oli tiennyt hänen rikkovan soturilakia tapailemalla Vaahteraköynnöstä mutta ei ollut maininnut asiasta kertaakaan.

"Et ole ensimmäinen kissa, joka yrittää muiden tietämättä hiipiä leiristä pimeän turvin", musta kolli tuhahti ilkikurisesti, mutta tämän katse pisteli edelleen hänen turkkiaan.

"Miksi et sanonut mitään...?" Arpituiske kysyi hiljaa ja paineli puun jäistä runkoa vaivautuneena tassuillaan. Hän olisi halunnut olla missä tahansa muualla kuin käymässä kyseistä keskustelua isänsä kanssa. Kun tämä tullut hänen luokseen leirissä, hänellä ei ollut käynyt mielessäkään, että tämä puhuisi Vaahteraköynnöksestä.

"Toivoin, että tajuaisit itse tehdä oikein ja etsisit kumppanin omasta klaanistasi", Myrkkytähti vastasi ja tämän ääni oli jälleen muuttunut vakavaksi. Kohottaessaan aavistuksen katsettaan hermostuneena hän ei nähnyt kuitenkaan nähnyt merkkiäkään vihasta tai katkeruudesta tämän silmissä, ainoastaan myötätuntoa. Voisiko tämä ajatella Tuisketassua?

"Toivoit, että ottaisin Vasataivaan kumppanikseni", hän korjasi kuivasti ymmärtäessään, että tämä ei syyttänyt häntä klaanin pettämisestä hänen teoistaan huolimatta. Ehkä tämä tiesi jo, että Vaahteraköynnös kuului menneisyyteen eikä hän tapailisi tätä enää.

"Hän pitää sinusta ja sinä pidät hänestä", musta klaanipäällikkö maukui tyynesti lapojaan kohauttaen, ja tämän suorasukaiset sanat saivat hänen turkkinsa kuumottamaan. Ehkä se oli totta, mutta asian sanominen ääneen sai hänet kuitenkin vain vaivautumaan. Jos heistä jonakin päivänä tulisi virallisesti kumppanit, siihen olisi vielä ainakin aikaa.

"Itse asiassa Vaahteraköynnös oli yksi syy, miksi lähdin täältä. Vasataivas huomasi minun lähtevän eikä antanut minun mennä yksin", Arpituiske aloitti häpeän aallon vyöryessä jälleen hänen ylitseen, kun heidän välillään oli vallinnut hetken hiljaisuus ja vain metsän äänet olivat kantautuneet heidän ympäriltään. Jos Myrkkytähti tiesi Vaahteraköynnöksestä, ei olisi mitään syytä valehdella tälle matkan oikeasta syystä enää kauempaa.

Tämä katsoi häntä kysyvästi mutta ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, kun hän kertoi kaiken Virranpauhun keksimästä suunnitelmasta kostaa Tuisketassun kuoleman Vaahteraköynnöksen avulla aina siihen asti, että he olivat saapuneet Vasataivaan ja Vierassinin kanssa Tuuliklaanin reviirille pysäyttämään taistelun juuri viime hetkellä.

"En ole kuullut Virranpauhusta tai Vaahteraköynnöksestä kertaakaan sen jälkeen", Arpituiske myönsi lopulta ja jäi sitten odottamaan, että hänen isänsä sanoisi jotakin. Tämän katse oli ollut järkyttynyt, kun hän oli kertonut suunnitelmasta Vaahteraköynnöksen varalle mutta mitä pidemmälle hän oli jatkanut sitä synkemmäksi tämän ilme oli muuttunut.

"En ole tainnut kertoa sinulle, miksi vihaan Virranpauhua niin paljon", Myrkkytähti maukui sulkien silmänsä hetkeksi, "kun minä olin oppilas, hän näyttäytyi minulle samalla tavalla unessa kuin sinullekin. Hän opetti minulle paljon mutta tilaisuuden tullen yritti tehdä minusta murhaajan. Minun olisi pitänyt tappaa, jotta olisin päässyt hänen mukaansa päälliköksi. Olin peloissani enkä onneksi kuunnellut häntä vaan pakenin paikalta. Kun olin liittynyt Myrskyklaaniin, hän palasi uneeni kerran ja kertoi totuuden ajasta, jolloin hän kuoli."

Arpituiske tajusi vasta silloin pidättävänsä hengitystään. Hän toljotti mustaa kollia jäljellä jääneellä silmällään kykenemättä sanomaan mitään. Ei hänen kuitenkaan edes tarvinnut, koska tämä ei ollut vielä valmis.

"Se tapahtui pian sen jälkeen, kun minä katosin vanhemmiltani. Emoni hukuttautui eikä Virranpauhu kestänyt sitä surua. Hän tunkeutui Jokiklaanin reviirille, tappoi heidän oppilaansa ja sai lopulta surmansa taistelussa Terätähteä vastaan jättäen Raikassiiven aivan yksin. Raikassiipi oli seurannut häntä ja joutui pentuna näkemään sen raakuuden. Kukaan ei kuitenkaan uskonut häntä", tämä jatkoi katkeralla äänellä huokaisten sitten syvään.

"Minun olisi pitänyt kuunnella sinua, kun varoitit minua hänestä", Arpituiske naukui katuvalla äänellä. Jos hän olisi tiennyt tavatessaan Virranpauhun ensimmäisen kerran, millainen tämä todellisuudessa oli, hän olisi pysynyt tästä kaukana alusta alkaen. Tämä oli kuitenkin tainnut tietää tarkalleen, mitä oli ollut tekemässä kietoessaan hänet tassunsa ympärille.

"Olen iloinen, että tajusit sen kuitenkin lopulta", Myrkkytähti vastasi näpäyttäen hänen lapaansa ennen kuin loikkasi maahan raajojaan venytellen. Tämä lähti tassuttelemaan takaisin leirin suuntaan, mutta mustavalkoinen soturi ei saanut vielä itseään liikkeelle.

"Vielä viimeinen asia," hänen isänsä ääni sai hänet kohottamaan katseensa tassuistaan, "annoin Vasataivaalle oppilaan tarkoituksella. Olen varma, että hän toivoo sinun auttavan Tuisketassun opettamisessa. Samalla pystyt harjoittelemaan itse ja viettämään hänen kanssaan aikaa siitäkin huolimatta, että hänellä on oppilas ja sinulla ei."

Myrskyklaanin päällikön katse oli ilkikurinen ja Arpituiske tuhahti tukahtuneesti ymmärtäessään, mitä tämä ajoi takaa. Kun tämä oli jälleen kääntynyt jatkamaan matkaa takaisin leiriin ja kadonnut lopulta näkyvistä, hän jäi yksin ajatustensa kanssa. Kestäisi varmasti jonkin aikaa ennen kuin hän pystyisi palaamaan leiriin, jossa häntä odottivat hänen perheensä ja kaikki muut hänen klaanitoverinsa, erityisesti Vasataivas.

_________________________________________________________

- Satakieli