Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

5. osa

Päällikön pesään laskeutui painostava hiljaisuus, ja Arpituiske tuijotti isäänsä silmiään räpyttämättä. Tämä oli pysynyt hiljaa koko ajan eikä ollut edes vastannut vielä kumppaninsa Lumihuurteen kysymykseen. Myrkkytähden naama oli ilmeetön mutta tämän kellertävissä silmissä paistoi huoli, jota ei voinut olla huomaamatta.

"Lumihuurre, voisitko jättää meidät hetkeksi kahden?" tämä maukui lopulta tukahtuneella äänellä. Vaaleanruskearaidallisen kuningattaren naamalla käväisi suuttumus, ja tämän silmät välähtivät vihaisina, koska tämä ei selvästikään pitänyt siitä, että Myrkkytähti ei halunnut tämän olevan paikalla. Naaras ei kuitenkaan sanonut mitään vaan marssi jäykkänä Arpituiskeen ohitse ulos, minkä jälkeen pesään laskeutui jälleen hiljaisuus.

"Miksi et kertonut, että oikeasti Tuisketassu murhattiin? Miksi olet valehdellut?" mustavalkoinen soturi tivasi mutta klaanipäällikkö pysyi jähmettyneenä paikoilleen vielä muutaman silmänräpäyksen. Lopulta tämä istahti alas ja sulki silmänsä.

"Mistä olet saanut tietää?" tämä kysyi lopulta hiljaa avatessaan silmänsä jälleen ja kohdistaessaan katseensa Arpituiskeeseen. Hän astui askeleen taaksepäin, koska hänen isänsä äänensävy kertoi, että se oli totta. Kaiken Virranpauhun kertoman ja näyttämän täytyi olla totta.

"Näin unta ja eräs kissa ilmestyi minulle. Hän kertoi, että on useasti unissaan tavannut sinutkin", hän vastasi hampaidensa välistä, koska petetyksi tulemisen tunne kasvoi hänen sisällään. Miten hänen isänsä oli voinut valehdella hänelle hänen koko elämänsä? Hänen isänsä, josta hän piti ja jota hän oli aina ihaillut.

Myrkkytähti säpsähti hänen edessään ja tämän silmät suurenivat. Tämä varmasti tiesi, kenestä hän puhui. Hänen isänsä ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään.

"Sinun isäsi näyttäytyi minulle ja kertoi kaiken. Kaiken mitä sinä olet minulta ja Vierassiniltä salannut!" Arpituiske sähähti ja hänen äänensä kohosi. Pesän takaseinällä istuva musta kolli vilkaisi hänen ohitseen kuin miettien, kuuliko joku aukiolla oleva heidän keskustelunsa. Lopulta tämä kuitenkin huokaisi lannistuneen ja laski katseensa tassuihinsa pysyen hiljaa.

"Kaikki on siis totta, mitä Virranpauhu kertoi? Miten saatoit! Elimme koko elämämme siinä ajatuksessa, että emomme kuoli synnyttäessään meitä", mustavalkoinen kolli maukui ja epätoivo hänen sisällään nosti päätään. Hän ei enää tiennyt, mitä tehdä ja mihin uskoa.

"Pysy kaukana Virranpauhusta. Hän on tehnyt pahoja asioita ja tuo vain harmia", Myrkkytähti äkkiä tokaisi ja Arpituiske säpsähti tämän jääkylmää ääntä. Tämän silmissä oli katse, jota hän ei osannut lukea. Jokin tämän reaktiossa kuitenkin kertoi, että tämä tiesi jotain, mitä ei kertonut hänelle. Ei tämä muuten puhuisi omasta isästään siihen sävyyn. Myrskyklaanin päällikön äänensävy kuitenkin pehmeni jälleen, kun tämä jatkoi:

"Tein sen teidän takianne. En halunnut, että ajattelette emonne kuolleen petturina. Sitä paitsi en nähnyt hänen kuolemaansa omin silmin. Varjoklaanin entinen soturi kertoi sen minulle, joten en tiennyt, mihin uskoa."

"Olisit voinut kysyä varmistusta joltakin toiselta varjoklaanilaiselta", Arpituiske tiuskaisi, koska Myrkkytähden sanat eivät helpottaneet hänen oloaan. Hänestä tuntui kuin hänen edessään istui kolli, jota hän ei tuntenut enää alkuunkaan. Mitä muuta tämä salasi häneltä?

"Luuletko, että joku heistä olisi ollut halukas puhumaan minulle sen jälkeen, kun onnistuimme ajamaan Jokiklaanin ja Varjoklaanin leiristä ja voittamaan taistelun?" hänen isänsä kysyi terävästi ja tämän häntä piiskasi ilmaa puolelta toiselle.

"Sinun olisi silti pitänyt edes yrittää! Sinun olisi pitänyt kostaa Tuisketassun kuolema!" mustavalkoinen soturi kivahti ja hänen äänensä kohosi jälleen. Häntä ei kiinnostanut, vaikka jokainen leirissä olija kuulisi hänen sanansa. Sittenpähän hekin kuulisivat totuuden.

"Kostaa?" Myrkkytähti toisti ja surullinen ilme kohosi tämän naamalle, "mitä se olisi auttanut? Kun kuulin itse totuuden, hänen kuolemastaan oli jo kulunut monta kuuta."

"Sinun olisi silti pitänyt tehdä jotain!" Arpituiske maukui epätoivoisesti ja klaanipäällikkö hänen edessään nousi seisomaan silmiään siristäen varoittavasti. Hän näki tämän painavan kyntensä makuualustanaan oleviin sammaliin.

"Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Menetin parhaan ystäväni, päällikköni ja monta muuta klaanitoveriani. Minusta tuli Myrskyklaanin päällikkö, vaikka en olisi halunnut. Olin hukassa. Mitä muut myrskyklaanilaiset olisivat sanoneet, jos olisin yhtäkkiä alkanut hautoa kostoa ja unohtanut velvollisuuteni klaanin päällikkönä? Mitä Lumihuurre olisi sanonut? Arpituiske, mitä minun olisi pitänyt tehdä?!" Myrkkytähti sihahti hampaidensa välistä ja murhe tämän naamalla paistoi ilmiselvänä.

"Aina vain Lumihuurre sitä, Lumihuurre tätä. Sinä et välitä muusta kuin Lumihuurteesta ja teidän pennuistanne. Et ikinä välittänyt oikeasti minusta ja Vierassinistä!" Arpituiske sähähti mutta heti sen sanottuaan katui sanojaan silmänräpäyksen ajan nähdessään loukkaantuneen ilmeen kohoavan isänsä naamalle. Hän kuitenkin onnistui työntämään syyllisyyden mielestään.

"Et tarkoita tuota", musta klaanipäällikkö maukui hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Tämä oli sanomassa jotain muutakin mutta Arpituiske kiepahti ympäri ja ryntäsi ulos pesästä, koska ei halunnut enää kuulla, mitä hänen isänsä aikoi sanoa.

"Arpituiske!" tämä huusi hänen peräänsä mutta hän ei kuunnellut. Hän tiesi, että Myrkkytähti ilmestyisi pian aukiolle saadakseen hänet kiinni, joten hän suunnisti kohti leirin sisäänkäyntiä ja tunki itsensä ahtaaseen tunneliin terävien piikkien repiessä mustavalkoista turkkia. Päästyään huohottaen ulos leiristä hän jatkoi juoksemista ilman päämäärää.

Kosto. Sinun täytyy kostaa emosi puolesta. Virranpauhun sanat kaikuivat soturin päässä. Samalla Myrkkytähden kehotus pysyä kaukana mustaruskeaturkkisesta kollista palasi hänen mieleensä. Hän ei kuitenkaan välittänyt. Jos Myrkkytähti ei aikonut tehdä asian eteen mitään, hän tekisi sen itse. Hän kostaisi Tuisketassun kuoleman itse.

_________________________________________________________

- Satakieli

Oon viimiset kaks iltaa lukenu mun joskus muutamia vuosia sitten instaan kirjottamia tarinoita ja oli kyl hauska lukee vanhoi kirjotelmii 😄 Samal tuli kuitenki jotenki kauhee haikee olo, vaiks ihmettelen suuresti, mistä oon kaikki juonet keksiny 😂