Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

16. osa

Arpituiske oli palaamassa takaisin leiriin tavattuaan Vaahteraköynnöksen. Hän tassutteli eteenpäin miettiväinen ilme naamallaan, koska hän oli alkanut tuntea jopa pientä syyllisyyttä huomatessaan, kuinka paljon tämä yritti selvittää ennustusta. Ennen leiriin saapumista hän halusi selvittää ajatuksensa, minkä takia hän ei pitänyt kiirettä.

He olivat sopineet, että nyt he yrittäisivät saada klaanitovereiltaan selville ihan mistä tahansa erikoisesta, mikä voisi liittyä ennustukseen. Kolli tiesi, että mitään sellaista ei olisi, mutta oli päättänyt, että tarvittaessa keksisi päästään jotain kerrottavaa.

Pian hän näki edessään jyrkänteen ja seisahtui hetkeksi sen reunalle katsomaan alhaalla olevaa leiriä. Kaikki näytti rauhalliselta, joten hän lähti laskeutumaan jyrkänteen seinämässä olevia kiviä pitkin alas. Päästyään maahan hän pysähtyi jälleen kuuntelemaan ennen kuin lähti seuraamaan leirin muuria kauemmas sisäänkäynnistä, koska aikoi pujahtaa takaisin leiriin samaa reittiä, jota kautta oli kulkenut uloskin.

Kun Arpituiske oli tunkenut muurissa olevasta raosta sisälle leiriin, hän lähti varjoissa hiipimään kohti soturien pesää. Hän asetteli tassunsa mahdollisimman äänettömästi maahan, jotta ei herättäisi vartiossa olevan Sädehengen huomiota. Tämä ei ollut huomannut hänen lähtöään, joten tämä ei saisi myöskään huomata hänen paluutaan.

Kolli uskalsi hengittää hieman vapautuneemmin, kun hän pääsi livahtamaan soturien pesään. Nukkuvien soturien tuhina kuului hänen ympäriltään ja joka puolella näkyi tasaisesti kohoilevia kylkiä. Ympärilleen vilkuillen hän lähti varovaisesti hiipimään kohti omaa makuupaikkaansa iloisena siitä, että ehtisi nukkua hetken ennen kuin hänen täytyisi nousta tekemään velvollisuuksiaan klaanin soturina.

"Mitä...mitä sinä teet?" mutisten lausuttu maukaisu sai Arpituiskeen jähmettymään ja hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä. Hän kääntyi hitaasti henkeään pidättäen äänen suuntaan ja tajusi puhujan olleen kullanruskearaidallinen Lintupuu.

"Älä mene...älä jätä minua", naarassoturi mutisi levottomasti liikahdellen ja vasta silloin mustavalkoinen kolli tajusi tämän puhuvan unissaan. Hän henkäisi helpottuneena siitä, että tämä ei ollutkaan puhunut hänelle, ja jatkoi lopun matkan veljensä viereen. Hän käpertyi nopeasti sammalien päälle kerälle ja sulki silmänsä helpottuneena, että ei ollut jäänyt kiinni.

**

"Mikä sinua Tähtiklaanin nimeen vaivaa? En ole ikinä nähnyt sinua noin levottomana ennen kokoontumiseen lähtemistä", Vierassini tokaisi, kun Arpituiske tassutteli tämän vierellä häntäänsä puolelta toiselle kärsimättömästi heiluttaen, "en edes silloin, kun pääsimme ensimmäiseen kokoontumiseemme oppilaina."

Mustavalkoinen soturi vilkaisi veljeään nopeasti mutta ei lopettanut ramppaamista. He olivat lähellä leirin sisäänkäyntiä odottamassa, että Myrkkytähti ja muut kokoontumiseen lähtijät tulisivat ja matka Nelipuille voisi alkaa. Melkein kaikki olivat jo paikalla mutta hänen teki mieli hoputtaa muitakin kiiruhtamaan.

Hän yritti uskotella itselleen, että ei tiennyt, miksi oli niin hermostunut, vaikka tiesi syyn varsin hyvin. Hänellä olisi taas mahdollisuus nähdä Vaahteraköynnös. Tämä ei tietenkään olisi sama asia kuin kahdenkeskinen tapaaminen Käärmekivillä mutta siitä huolimatta hän ei voinut itselleen mitään.

Arpituiske oli mennyt jo sekaisin, kuinka monena yönä hän oli varjoklaanilaisen tavannut. Hän pystyi näkemään mielessään tämän ilahtuneen ilmeen, jonka hän aina näki tämän naamalla ilmestyessään paikalle. Myös hän itse oli alkanut odottaa öisiä tapaamisia enemmän joka kerta ja hyvästelyn jälkeen hänellä oli useasti tunne, että hän halusi vain kääntyä ja palata etsimään Vaahteraköynnöstä uudelleen.

Aluksi he olivat keskustelleet lähes pelkästään ennustuksesta mutta pikkuhiljaa se oli jäänyt vähemmälle. Mustavalkoinen soturi oli jopa hieman yllättynyt, että naaras tuntui myös unohtaneen sen toisinaan kokonaan. Asia ei kuitenkaan haitannut häntä, koska hän nautti tämän seurasta ja välillä hän jopa toivoi, että tämä kuuluisi Myrskyklaaniin.

"Lähdetään!" Myrkkytähden terävä käsky herätti Arpituiskeen ajatuksistaan ja vasta silloin hän tajusi, että kaikki lähtijät olivat jo kokoontuneet piikkihernetunnelin luokse. Hän kiepahti kohti isäänsä, joka silmäili tarkkaavaisena edessään olevaa kissajoukkoa hetkisen. Sitten musta klaanipäällikkö kääntyi ja häntäänsä heilauttaen pujahti ulos leiristä.

Soturi lähti veljensä edellä tämän perään ja matkan edetessä mitä lähempänä Nelipuita hän tajusi olevansa, sitä enemmän hänen tassujaan alkoi kihelmöidä. Hänen teki mieli rynnätä Myrkkytähden ohitse mutta hän sai itsensä pysymään paikallaan kissajoukossa, koska hän ei saisi käyttäytyä epäilyttävästi, jotta kukaan ei alkaisi epäillä mitään.

Matka klaanien kokoontumispaikalle tuntui kuluvan nopeasti ja pian hän jo tajusi juoksevansa rinnettä alas kohti neljää suurta tammea. Tunkiessaan lopulta jo lähes kokonaan lehtensä pudottaneiden pensaiden lävitse aukiolle tuore kissojen haju iskeytyi häntä vasten. Tuuliklaani ja Varjoklaani olivat jo paikalla.

Arpituiske näki Vierassinin suunnistavan kissajoukkoon häneen vilkaisten mutta hän vähät välitti, koska hän etsi epätoivoisesti katseellaan tuttua tummanharmaata turkkia. Pettymys ehti jo pyyhkäistä hänen ylitseen, koska hän ei nähnyt varjoklaanilaisnaarasta missään, kun hän yllättäen havaitsi aukion reunalla varjoissa kiiluvat meripihkasilmät.

Pettymys pyyhkiytyi pois, kun kolli lähti pujottelemaan kolmen eri klaanin jäsenten seassa kohti etsimäänsä kissaa. Kun matkaa oli vielä muutama hännänmitta, hän vilkaisi varuillaan ympärilleen varmistaakseen, että kukaan ei huomannut. Kukaan ei tuntunut kuitenkaan kiinnittävän huomiota häneen, joten lopulta hän pujahti varjojen joukkoon.

"Mitä sinä täällä teet?" vihainen sihahdus sai Arpituiskeen karvat nousemaan pystyyn ja hänet seisahtumaan hännänmitan päähän Vaahteraköynnöksestä. Hän tuijotti silmiään yllättyneenä räpyttäen tätä, koska ei ollut osannut odottaa tämän puhuvan niin vihamielisesti hänelle.

"Minä...tuota", hän änkytti yrittäen löytää sanoja ja vilkaisi taakseen aukiolle. Kun hän kääntyi jälleen etsimänsä varjoklaanilaisen puoleen ja kohtasi tämän katseen, hän henkäisi lähes huomaamattomasti helpottuneena huomatessaan lämpimän pilkkeen tämän silmissä. Sen vuoksi hän uskaltautui astumaan lähemmäs, jolloin tämän makea tuoksu ympäröi hänet ja hän joutui pudistamaan päätään selvittääkseen ajatuksensa.

"Meidän pitäisi pitää etäisyyttä kokoontumisissa. Muut eivät saa tietää, että tunnemme toisemme", tämä kuiskasi lähes hänen korvaansa. Arpituiske tiesi tämän olevan oikeassa mutta ei voinut itselleen mitään. Hän halusi olla Vaahteraköynnöksen lähellä ja kuulla tämän äänen.

"Tulethan ensi yönä?" hän kysyi tukahtuneella äänellä ja Varjoklaanin soturi nyökkäsi hänen silmiinsä tuijottaen ennen kuin asteli hänen ohitseen muiden kissojen joukkoon. Matkalla tämän tuhkanharmaa turkki sipaisi hänen kylkeään ja kosketus sai kylmät väreet kulkemaan hänen kehossaan.

_________________________________________________________

- Satakieli