Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

35. osa

Arpituiske saavutti viimein kuun valaiseman tasanteen ja jäi sen reunalle tuijottamaan vain vähän matkan päässä olevaa mustaa aukkoa, joka johti syvälle Korkokivien sisuksiin. Epäröiden hän astui vielä muutaman askeleen lähemmäs mutta pysähtyi sitten uudestaan. Kuunvalo näytti pienen osan tunnelin alusta mutta hän tiesi, että sen jälkeen jäljellä olisi enää pelkkää pimeyttä.

Kiivetessään ylös kohti emonsuuta ilma oli ollut tyyni eikä kolli ollut tuntenut mustavalkoisella turkillaan tuulahdustakaan. Nyt voimakas tuulenpuuska kuitenkin puhalsi hänen takaansa ja sai hänet horjahtamaan askeleen lähemmäs tunnelia. Soturi nosti katseensa taivaalle, jossa lukemattomat tähdet tuikkivat kirkkaina. Yrittikö Tähtiklaani kertoa hänelle jotakin vai kuvitteliko hän vain?

Lopulta uteliaisuus voitti hermostuneisuuden ja syvään henkeä vetäen Arpituiske astui eteenpäin kohti Kuukivelle vievää tunnelia. Ensin vain yhden askeleen mutta sen jälkeen toisen, kolmannen ja neljännenkin niin, että hän oli enää hännänmitan päässä rikkumattomasta pimeydestä.

Kun hän lopulta käveli pimeyteen, se tuntui nielaisevan hänet välittömästi. Tunnelin suulta paistava valo katosi näkyvistä, ja hän tunsi ympärillään olevista kivisistä seinämistä huokuvan kylmyyden. Välittämättä mieleensä hiipivästä pelosta hän jatkoi eteenpäin antaen viiksiensä koskettaa kevyesti tunnelin seiniä.

Mustavalkoinen soturi oli vieraillut Kuukivellä kerran aikaisemmin. Jo silloin tunnelin kulkeminen oli tuntunut ahdistavalta, vaikka hänellä oli ollut muitakin myrskyklaanilaisia mukanaan. Nyt hän oli kuitenkin yksin ja mikäli tunneli ei olisi muuttunut niin kapeaksi, että hän hädin tuskin mahtui siinä kulkemaan, hän olisi jo kääntynyt takaisin.

Arpituiske oli mennyt täysin sekaisin, kuinka kauan hän oli kulkenut, kun ilma alkoi viimein raikastua ja kirkas valo häämöttää hänen edessään. Silmiään siristäen hän jatkoi tunnelin loppuun ja astui viimein luolaan, jonka takaseinällä Kuukivi loisti kuunvalossa, joka tuli luolaan katossa olevasta aukosta.

Miettimättä sen enempää hän suunnisti kimmeltävän kiven luokse ja laskeutui makuulle sen viereen sulkien silmänsä yltääkseen koskettamaan sen kylmää pintaa kuonollaan. Yleensä vain klaanipäälliköt ja parantajat vaihtoivat kieliä Tähtiklaanin kanssa mutta mikään sääntö ei kieltänyt häntä tekemästä nyt samoin. Ehkä hän saisi tietää jotain, mikä auttaisi häntä.

**

Soturi avasi silmänsä tuntiessaan kevyen tuulen turkillaan. Hän katsoi ympärilleen mutta näki vain kuun valaisemia maisemia, jotka eivät näyttäneet tutuilta. Hän muisti menneensä Kuukivelle ja ymmärsi nukahtaneensa sen vierelle mutta ei osannut sanoa, mihin hän oli joutunut.

"Olet Tähtiklaanin metsästysmailla, Arpituiske", kollin takaa kuulunut rauhallinen naukaisu sai hänet kiepahtamaan säikähtäneenä ympäri, ja hänen edessään seisova isokokoinen oranssiraidallinen naaras sai hänen silmänsä suurenemaan. Tämän katse oli lämmin mutta samalla huolestunut.

"Ampiaisaivastus", hän henkäisi nähdessään sijaisemonsa, joka oli kasvattanut hänet ja Vierassinin, kun heidät oli tuotu Myrskyklaaniin Varjoklaanista.  Kun he olivat jo päässeet oppilaiksi ja Varjoklaani oli hyökännyt Jokiklaanin kanssa leiriin, naaras oli kuollut taistelun aikana.

"Haluan esitellä sinulle erään", tämä maukui vakavana ja astui syrjään siirtäen katseensa takanaan leijailevaan hentoon sumuverhoon. Arpituiske tiiraili Ampiaisaivastuksen katseen suuntaan mutta kesti hetken ennen kuin hän erotti liikettä. Askel askeleelta pienikokoinen kissa lähestyi heitä ja pysähtyi lopulta raidallisen naaraan viereen.

Mustavalkoinen myrskyklaanilainen tuijotti saapunutta kissaa suu auki paikoilleen jähmettyneenä. Hän oli nähnyt kullanruskean ja valkoisen kirjavan naaraan ainoastaan unessaan, ja viimeisessä muistikuvassa tämä makasi raadeltuna alleen kertyneessä verilammikossa.

"E-emo?" hän kuiskasi nielaisten. Oliko hänen eteensä tullut kissa todella hänen emonsa? Mennessään Kuukiven luokse ja käydessään makaamaan sen viereen hänen mielessäänkään ei ollut käynyt, että hän voisi tavata emonsa, vaikka tiesikin, että tämä oli osa Tähtiklaania.

"Voi Arpituiske, olet kasvanut niin paljon", Tuisketassu maukui silmät kimmeltäen astuessaan askeleen lähemmäs ja kosketti lempeästi hänen kuonoaan omallaan. Kun tämä oli taas palannut Ampiaisaivastuksen viereen, Arpituiske siirsi katsettaan edestakaisin molempien naaraiden välillä.

"Onko teillä jotain kerrottavaa?" hän kysyi varovasti huomatessaan näiden vaihtavan katseita nopeasti. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi emonsa edessä, koska ei ollut koskaan tuntenut tätä naaraan eläessä. Molemmat pysyivät kuitenkin hetken hiljaa.

"Arpituiske, paikkasi on Myrskyklaanissa. Palaa takaisin klaanisi luokse", Ampiaisaivastus kehotti suorasukaisesti lopulta. Nämä siis tiesivät, että hän oli lähtenyt Myrskyklaanista. Tiesivätkö nämä myös syyn siihen? Samassa hänen mieleensä tuli ajatus, tiesivätkö nämä myös kaikesta Vaahteraköynnökseen liittyvästä? Jos nämä tiesivät, mitä nämä mahtoivat ajatella hänestä?

"En voi", hän vastasi häpeissään ja laski katseensa tassuihinsa. Kaiken tekemänsä jälkeen hän ei voisi aiheuttaa Vaahteraköynnökselle harmia enää yhtään enempää.

"Vaikka onnistuisitkin kostossa, se ei tuo minua takaisin eloon tai tule parantamaan sinun oloasi", Tuisketassu selitti lempeästi, mistä Arpituiske ymmärsi näiden tietävän paljon enemmän kuin hän oli osannut kuvitella. Tiesivätkö nämä myös, että Virranpauhu oli käskenyt häntä tappamaan Murjotustähden ja uhannut muussa tapauksessa satuttaa Vaahteraköynnöstä?

"Pimeät ajat leijuvat klaanien edessä, ja sinua tarvitaan klaanisi luona nyt enemmän kuin koskaan", Ampiaisaivastus maukui mutta vaikka tämä näytti puhuvan vakavasta asiasta, Arpituiske ei voinut olla tuhahtamatta harmistuneena. Kuka häntä muka tarvitsi?

"Arpituiske. Sinun täytyy lakata epäilemästä itseäsi. Olet tärkeä klaanillesi ja tulet todistamaan sen kaikille, jopa itsellesi", Tuisketassu lohdutti, koska oli ilmeisesti huomannut hänen reaktionsa. Kolli nyökkäsi vaisusti mutta ei ollut erityisen vakuuttunut ja piti edelleen katseensa visusti alhaalla.

"Sinun on aika mennä. Muista, klaanisi tarvitsee sinua", oranssiraidallinen tähtikissa tämän viereltä lausui ja ennen kuin Arpituiske ehti sanoa tai tehdä mitään, nämä alkoivat haihtua ilmaan.

"Älkää jättäkö minua!" mustavalkoinen soturi ulvaisi hätääntyneenä ja ehti kohdata silmänräpäyksen ajan emonsa siniset silmät, jotka olivat kuin peilikuvat hänen omista silmistään, ennen kuin tämä katosi näkyvistä kokonaan.

"Olemme aina kanssasi", Tuisketassun hiljainen maukaisu kaikui kuitenkin vielä hetken hänen ympärillään ennen kuin kaikki hänen ympärillään katosi ja hänet imaistiin pimeyteen.

_________________________________________________________

- Satakieli