Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

39. osa

Arpituiske astui askeleen lähemmäs hieman kauempana seisovia tummansiniharmaata kollia ja juovikasta tummanpunaruskeaa naarasta. Nämä kuitenkin perääntyivät heti askeleen korviaan luimistaen ja tuijottivat häntä ja Vasataivasta epäluuloisina. Hän vilkaisi raidallista klaanitoveriaan mutta tämä vain katsoi häntä kummastuneena vilkuillen vähän väliä kahta erakkoa varuillaan.

"Minä olen Arpituiske, ja tässä on Vasataivas", hän esittäytyi, koska toivoi, että voisi vakuuttaa kaksikon siitä, että he eivät olleet näille vaaraksi, "me tulemme Myrskyklaanista. Olette varmaankin kuulleet metsän klaaneista?"

Harmaa kolli nyökkäsi pienesti mutta tämän ilme ei muuttunut. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä paennut paikalta, mikä oli varmasti hyvä enne. Ehkä tämä antaisi hänen puhua.

"Kissat, jotka ajoivat teidät kodistanne, ovat myös kotoisin metsästä. He olivat ennen Varjoklaanin jäseniä, ja heistä leopardikuvioinen kolli oli jopa klaanin päällikkö. Hänen nimensä on Murjotustähti. Hänet kuitenkin karkotettiin seuraajineen", Arpituiske selitti mietittyään hyvän tovin, miten kaiken kertoisi mahdollisimman yksinkertaisesti. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä puhumaan mutta hänellä ei ollut varaa tehdä virheitä tai antaa sen näkyä.

"Jos he ovat eri klaanista, miksi te sitten olette heidän kanssaan?" juovikas tummanpunaruskea naaras murahti varautuneesti.

"Tulimme tappamaan Murjotustähden", mustavalkoinen soturi ilmoitti tyynesti ja pystyi lähes kuvittelemaan mielessään, miten iskisi kyntensä leopardikuvioisen kollin turkkiin. Hän oli lähes jo unohtanut kokonaan, mitä Tuisketassu ja Ampiaisaivastus olivat hänelle sanoneet Korkokivillä. Hämmentynyt ilme kohosi erakoiden naamoille, mistä hän arveli, että nämä eivät olleet odottaneet aivan sellaista vastausta.

"Murjotustähti tappoi emoni", Arpituiske riensi jatkamaan ja kuuli silloin henkäisyn viereltään. Vasta silloin hän muisti, että myöskään Vasataivas ei vielä ollut kuullut sitä. Kertoessaan tälle syytä matkaan lähtiessä hän oli vain maininnut tekevänsä, mitä Virranpauhu oli käskenyt päästäkseen tästä eroon, vaikka olihan sekin osittain totta.

"He ovat monesti myös yrittäneet tappaa isäni", hän huokaisi miettiessään Myrskyklaanin päällikköä. Mitä tämä oli mahtanut ajatella huomatessaan heidän katoamisensa? Oliko tämä lähettänyt etsintäpartion käymään läpi klaanin reviirin? Entä kaipasiko Vierassini häntä? Olivathan he olleet läheisiä aina pennuista asti. Entä muut myrskyklaanilaiset? Miten Tunturitaivalkin mahtoi voida?

Ikävä täytti Arpituiskeen ajatukset hetkeksi, kun muistot ja klaanitoverien kuvat ilmestyivät hänen mieleensä. Hän tunsi itsensä yllättäen hauraaksi ja väsyneeksi ja toivoi vain voivansa palata takaisin Myrskyklaaniin ja unohtaa kaiken tapahtuneen. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista.

"Miten pystymme muka voittamaan heidät? Meitä on vain neljä ja heitä viisi eikä meistä kahdesta taida olla kovin paljon vastusta", harmaan kollin harmistunut ääni sai myrskyklaanilaissoturin ajatukset keskeytymään, ja hän nosti jälleen katseensa tähän karistaen synkät mietteet taka-alalle. Tämä näytti nyt kiinnostuneelta.

Arpituiske mietti hetken ja pysyi sen aikaa hiljaa vain kahta erakkoa silmäillen. Tämä oli oikeassa. Siinä kunnossa näistä ei olisi mitään vastusta Murjotustähden ja Verikierteen tapaisille kokeneille taistelijoille, jotka olivat saanet hyvin syödyksi kaksijalkojen pesässä. Hänen täytyisi keksiä jotakin.

"Voisimme opettaa heille parempia taisteluliikkeitä", Vasataivas ehdotti hänen viereltään, ja hän kääntyi katsomaan klaanitoveriaan. Vaikka tämän ääni oli ollut edelleen epäluuloinen, tämä katsoi häntä kysyvästi. Mustavalkoinen kolli nyökkäsi, koska se oli varmasti ainakin tarpeen. Yksin se ei kuitenkaan tulisi riittämään, koska nämä eivät mitenkään ehtisi oppia tarpeeksi niin nopeasti.

"Vasataivas on oikeassa. Voimme opettaa teille, mitä tiedämme. Voimme auttaa teitä myös löytämään syötävää, koska tulette tarvitsemaan paljon energiaa. Mitä ylivoimaan tulee...", hän hiljeni hetken ja miettiväinen ilme kohosi jälleen hänen naamalleen, "meidän täytyy jotenkin saada heidät jakautumaan kahtia. Kun olemme voittaneet kaksi tai kolme ensimmäistä, voimme hoidella loput erikseen. En vain vielä tiedä, miten saamme heidät erilleen."

Hän jäi hetkeksi katsomaan tassujaan ja yritti keksiä jonkinlaista hyvää syytä, miten he pystyisivät erottamaan tiiviin viisikon ilman, että nämä alkaisivat epäillä jotakin. Hänen täytyisi keksiä jotakin nopeasti, koska hänellä oli tunne, että heidän täytyisi toimia mahdollisimman nopeasti. Jos nämä todella suunnittelivat tälläkin hetkellä jotakin, kuten hän pahoin pelkäsi, heidän täytyisi toimia ennen kuin jotakin ehtisi tapahtua.

"Minun täytyy miettiä. Tavataan täällä tähän samaan aikaan huomenna niin kerron, mitä olen keksinyt ja voimme opettaa teille ensimmäisiä liikkeitä", mustavalkoinen kolli ehdotti nyökätessään kohti hiirtä, jonka oli napannut aiemmin, ja toivoi, että erakot eivät kuvitelleet, että hän määräili näitä, "te voitte ottaa tuon, tarvitsette sitä enemmän kuin me. Yrittäkää levätä ja löytää jotakin muutakin syötävää, jotta olette voimissanne huomenna."

Tummansiniharmaa kissa katsoi häntä pitkään ennen kuin lopulta nyökkäsi hitaasti toiseen erakkoon vilkaisten. Se sai huojennuksen pyyhkäisemään Arpituiskeen ylitse. Tämä asteli osittain lumen alle hautautuneen hiiren luo ja maukui ennen kuin nosti sen suuhunsa:

"Hyvä on, me tulemme."

Nämä kääntyivät lähteäkseen mutta siinä samassa myrskyklaanilaiskolli tajusi, että ei vielä tiennyt näiden nimiä. Hän oli kyllä esitellyt itsensä ja tummanruskearaidallisen klaanitoverinsa mutta keskittynyt sen jälkeen niin paljon vain näiden luottamuksen saavuttamiseen, että oli täysin unohtanut kysyä näiden nimiä.

"Mitkä ovat teidän nimenne?" hän huikkasi astuessaan askeleen kahden kissan perään. Nämä pysähtyivät, ja harmaa kolli kääntyi katsomaan häntä silmiään siristäen. Hetken Arpituiske jo luuli, että tämä ei vastaisi hänelle mitään.

"Minä olen Hämy. Kumppanini on Leinikki", tämä maukui hitaasti. Hän nyökkäsi mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun nämä taas käänsivät selkänsä hänelle ja Vasataivaalle ja jatkoivaat matkaa taakseen katsomatta.

"En pidä heistä", Vasataivas mutisi synkästi hänen takaansa. Mustavalkoinen soturi kääntyi ympäri ja kohtasi huvittuneena tämän katseen. Hän oli hieman huojentunut, että erakot olivat luvanneet tulla, ja sen vuoksi paremmalla tuulella.

"Tarvitsemme heitä. En oikeastaan tajunnut ennen kuin tapasimme heidät, että tarvitsemme apua. Mitähän olisin tehnyt, jos olisin lähtenyt aivan yksin", hän huokaisi päätään pudistellen ja näpäytti klaanitoverinsa raidallista lapaa hännällään. Vaikka hän oli aluksi ollut vastahakoinen Vasataivaan tunkiessa mukaan, hän oli lopulta tottunut tämän seuraan ja nyt vain iloinen, että ei joutunut olemaan klaanien reviirien ulkopuolella aivan yksinään.

"Mitä minä sanoin", naaras vastasi ilkikurisesti ja tämän huono tuuli oli tiessään. Äkkiä tämän ilme kuitenkin muuttui jälleen ja tämän silmät suurenivat. Arpituiske siristi aavistuksen silmiään miettiessään, mitä tämä oli saanut nyt päähänsä.

"Anteeksi, en tiennyt, että Murjotustähti tappoi emosi", tämä maukui hiljaa ja hän kallisti aavistuksen päätään huomatessaan surua tämän äänessä, vaikka tämä ei ollut koskaan edes tuntenut hänen emoaan. Hän kohautti aavistuksen lapojaan.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Kukaan muukaan myrskyklaanilainen ei tiedä sitä minua ja Myrkkytähteä lukuun ottamatta. Etkä saa kertoakaan kenellekään!" hän naukui hätäisesti ja jatkoi sitten hiljaisemmalla äänellä, "etenkään Vierassinille..."

"Eikö hän tiedä?" raidallinen soturi henkäisi ja Arpituiske pudisti päätään lähtiessään suunnistamaan kohti kaksijalkojen pesää. Tämä näytti siltä kuin tällä olisi lukemattomasti kysymyksiä mutta tämä ei kysynyt toistaiseksi enää yhtäkään, minkä takia kolli vajosi taas omiin ajatuksiin. Hän oli nyt jälleen askeleen lähempänä Murjotustähden tuhoamista.

_________________________________________________________

- Satakieli