Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

27. osa

Vaahteraköynnös makasi vatsallaan maahan painettuna muutaman ketunmitan päässä piilosta, jonne tämä oli rientänyt. Tämän silmistä paistoi hätäännys, kun tämä vilkuili lapansa yli ja yritti epätoivoisesti pyristellä vapaaksi tämän piilosta raahanneen kissan kynsistä. Tämän voimakas ote kuitenkin piti.

Arpituiske räpytti kiivaasti silmiään kuin luullen, että se auttaisi ja näky katoaisi. Siinä Virranpauhu kuitenkin seisoi katoamatta. Tämän turkki oli läpikuultava ja sulautui lähes kokonaan tämän takana olevaan metsään. Kollin silmät kiiluivat voitonriemuisina, kun tämä tajusi hänen katsovan.

"Tervehdys Arpituiske. Älä yritä tulla lähemmäs tai muuten ystävääsi sattuu", tämä sihahti uhkaavasti, kun hän oli astumassa eteenpäin. Arpituiske kuuli Vaahteraköynnöksen ulvaisevan kivusta, kun Virranpauhun kuunvalossa välähtävät pitkät kynnet painautuivat syvemmälle tämän kylkiin kuin kuollut soturi olisi halunnut osoittaa puhuvansa totta.

"Mekin olemme tavanneet aikaisemmin, eikö totta?" tämä jatkoi varjoklaanilaissoturin korvaan saaden naaraan värähtämään, "kerroin sinulle ennustuksesta. Muistatko?"

Vetäytyessään kauemmas Vaahteraköynnöksen korvasta Virranpauhu loi Arpituiskeeseen riemastuneen katseen. Hän ei ollut koskaan nähnyt tätä sellaisena. Tuntui kuin tämä olisi menettänyt järkensä täysin. Hänen vatsaansa alkoi vääntää, kun hän yritti miettiä, mitä kollilla oli mielessä. Jos tämä mainitse valheellisen ennustuksen, kyse ei voinut olla mistään hyvästä.

Pysy kaukana Virranpauhusta. Hän on tehnyt pahoja asioita ja tuo vain harmia. Myrkkytähden sanat palasivat hänen mieleensä ja saivat kylmät väreet kulkemaan hänen selkärangassaan. Hän ei ollut kiinnittänyt isänsä varoitukseen minkäänlaista huomiota. Oliko tämä tarkoittanut jotain tällaista? Vai jotakin vielä pahempaa?

"Aivan, nyt muistankin. Mitään ennustusta ei koskaan ollutkaan. Se oli vain valhe, johon sinä uskoit aivan liian helposti. Enkö olekin oikeassa, Arpituiske?" mustaruskea kolli kysyi hampaidensa välistä ja silloin hän ymmärsi, mitä tämä aikoi. Tämä aikoi pakottaa hänet kertomaan totuuden Vaahteraköynnökselle. Totuuden, jota hän ikinä haluaisi tämän kuulevan.

"Arpituiske, mistä hän puhuu?" Vaahteraköynnös kysyi tukahtuneella äänellä kuin tällä olisi vaikeuksia hengittää. Tämä oli lakannut pyristelemästä ja tuijotti häntä silmät suurina. Mustavalkoinen kolli astui hätääntyneenä askeleen taaksepäin ja toivoi, että voisi kadota paikalta ja vain unohtaa kaiken.

"Puhu tai rakastamasi varjoklaanilainen kuolee! Haluan, että hän kuulee kaiken suoraan sinun suustasi" Virranpauhu ärähti ivallisesti ja iski jälleen kyntensä Vaahteraköynnöksen ihoon saaden tämän rääkäisemään. Arpituiske otti askeleen takaisin eteenpäin ja hänen isänsä isä jäi katsomaan häntä odottavasti.

"Virranpauhu puhuu totta. Mitään ennustusta ei ollut", hän aloitti nieleskellen eikä pystynyt katsomaan kohti tummanharmaata naarasta, "se oli osa suunnitelmaa."

"Ja miksi sinä teit sellaisen suunnitelman?" Virranpauhu kysyi johdattelevasti.

"Minun piti saada Vaahteraköynnös luottamaan minuun, jotta pystyisin kostamaan sen, että Murjotustähti tappoi emoni", Arpituiske takelteli ja sivusilmällä hän näki Vaahteraköynnöksen säpsähtävän, kun hän mainitsi tämän isän.

"Millä tavalla aioit kostaa? Mikä oli päämääräsi?" mustaruskea kolli kysyi ja hän näki tämän silmien välähtävän. Puristava tunne iski yllättäen hänen rintaansa ja pienesti äännähtäen hän puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän ei halunnut vastata, hän ei halunnut Vaahteraköynnöksen kuulevan totuutta.

Vasta varjoklaanilaisen suusta kuulunut vaikerrus sai hänet avaamaan jälleen silmänsä. Sanat tuntuivat jumittavan hänen kurkkuunsa, kun hän näki Virranpauhun käpälissä ja Vaahteraköynnöksen kyljissä verta, joka hiljalleen tippui maahan

"Mitä aioit tehdä?" tämä sihisi ja tämä välähtivät hampaitaan kuin tämä valmistautuisi iskemään ne otteessaan olevaan soturiin ellei Arpituiske pian avaisi suutaan ja vastaisi.

"Minun oli tarkoitus tappaa Vaahteraköynnös...", hän sai lopulta kuiskattua vain hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Hiljaisuus laskeutui Käärmekiville, ja hän pystyi kuulemaan sydämensä kiihtyneen sykkeen. Vaahteraköynnös katsoi häntä epäuskoisena kivun sumentamilla silmillään.

Virranpauhu päästi irti varjoklaanilaissoturista mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaikka oli nyt vapaa ja pystyisi pakenemaan. Arpituiskeen niskakarvat kohosivat ja hän perääntyi askeleen tuijottaessaan suurta kollia, joka lähti kävelemään häntä kohden silmiään siristäen. Kun tämä oli enää hännänmitan päässä hänestä, tämä lopulta pysähtyi.

"Tapaamme pian, Arpituiske. Hyvin pian", Virranpauhu maukui hiljaa ja tämän kurkusta nousi matalaa murinaa. Mustavalkoinen soturi ei ehtinyt sanoa mitään, kun tämän hahmo alkoi haihtua ja lopulta katosi kokonaan. Hän kuvitteli kuitenkin edelleen kuulevan tämän äänen päänsä sisällä.

Samassa hänen ajatuksensa terästäytyivät ja hän tajusi juosta Vaahteraköynnöksen luokse. Tämän kyljet olivat verillä ja tämä näytti huteralta yrittäessään nousta jaloilleen. Hän painautui tämän kylkeen auttaakseen tätä ylös mutta naaras vetäytyi kauemmas ja Arpituiske tunsi kynsien viiltävän kuonoaan. Pelästyneenä hän loikkasi kauemmas ja jäi katsomaan kuono kihelmöiden Vaahteraköynnöstä, joka oli raapaissut hänelle haavan.

"Pysy kaukana minusta", tämä parahti ääni värähtäen. Tämän katse oli täynnä inhoa ja vihaa, kun tämä päätään epäuskoisena pudistaen perääntyi askel askeleelta kauemmas. Aikaisemmasta ystävällisyydestä ja luottamuksesta ei näkynyt jälkeäkään.

"En halua sinua lähelleni enää ikinä. En halua enää ikinä edes nähdä sinua!" varjoklaanilaissoturi sähähti ja tämän sanat satuttivat Arpituisketta monta kertaa enemmän kuin tämän tekemä haava, vaikka hän oli tiennyt saavansa sellaisen vastaanoton. Sen sanottuaan tämä kääntyi ja pakeni kohti oman klaaninsa reviiriä taakseen katsomatta.

Epätoivo pyyhkäisi kirjavan myrskyklaanilaisen ylitse saaden hänet täysin voimattomaksi. Hän astui askeleen kohti suuntaa, jonne Vaahteraköynnös oli mennyt, ja hänen teki mieli juosta tämän perään. Kolli kuitenkin tiesi, että se ei muuttaisi enää mitään. Pakottava tunne lisääntyi hänen sisällään ja kääntyminen kohti oman klaanin leiriä tuntui vaivalloisesti. Tassut hädin tuskin maasta nousten hän lähti laahustamaan pois Käärmekiviltä.

Arpituiske oli ehtinyt kävellä vain muutaman askeleen, kun liike hänen silmäkulmassaan sai hänet säpsähtämään. Nostaessaan katseensa hän näki tummanruskearaidallisen kissan metsänrajassa järkyttynyt ilme naamallaan. Kuinka kauan Vasataivas oli siinä ollut? Kuinka paljon tämä oli nähnyt ja kuullut? Kolli ei tiennyt vastausta eikä välittänyt. Kaikki oli täydellisesti pilalla. Virranpauhu oli pitänyt siitä huolen.

_________________________________________________________

- Satakieli