Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

23. osa

"Varaudu siihen, että joudut elämään kuolemaan asti tuo lovi korvassasi", Pihlajanmarja varoitti tarkastelleensa Arpituiskeen turkkia taisteluhaavojen varalta. Tätä ei selvästikään miellyttänyt se, että levon jälkeen heti ensimmäisen partion päätteeksi tämä joutui paikkaamaan hänen haavojaan.

"Ei se haittaa", hän vastasi lapojaan kohauttaen, koska lovi oli pientä hänen naamaansa halkovien arpien rinnalla. Parantaja tuhahti astuessaan askeleen taaksepäin, koska ei selvästikään ollut löytänyt enempää haavoja.

"Tule käymään pesässäni, jos jokin paikka alkaa sattua", tämä määräsi ja kolli ehti nyökätä ennen kuin tämä marssi kohti Kyyhkytassua, joka odotti lähellä kantoa Vierassini vierellään. Nämä näyttivät keskittyneen puhumaan toisilleen ja säpsähtivät, kun Pihlajanmarja saapui paikalle.

Arpituiske pudisti itsekseen päätään. Aina ennen hänen veljensä olisi rynnännyt ensimmäisenä hänen luokseen, kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa reviirillä tapahtui. Menneenä kuuna tämä oli kuitenkin ottanut häneen enemmän tilaa, ja hän arveli sen johtuvan siitä, että tämä oli löytänyt muuta tekemistä.

Sade oli lakannut lopulta kokonaan vähän ennen kuin partio oli ehtinyt takaisin leiriin. Hänen turkkinsa oli silti edelleen märkä ja hän kumartui nuolemaan sitä kuivaksi. Hänen teki mieli mennä kuivattelemaan soturien pesään mutta enemmän hän halusi olla aukiolla, kun Sysiseitsen ja Onnenkorsi tulisivat ulos päällikön pesästä.

Äkkiä liike Suurkiven suunnalta kiinnitti hänen huomionsa ja hän näki neljän kissan ilmestyvän aukiolle Myrkkytähden pesästä. Pilvenriekale oli ensimmäinen ja tämän naamalla oli synkkä ilme. Varapäällikköä seurasivat soturit, jotka olivat menneet puhumaan viimeisenä aukiolle tulevalle Myrkkytähdelle heti leiriin palaamisen jälkeen.

Arpituiske näki isänsä valmistautuvan loikkaamaan Suurkiven päällä ja uteliaisuus nosti päätään hänen sisällään. Hän halusi tietää, mitä nämä olivat päättäneet ja mitä tämä sanoisi klaanille. Myös muut aukiolla olijat näyttivät huomanneen saman, koska näiden katseet olivat kiinnittyneet kiven päälle nousseeseen kolliin.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Myrkkytähti maukui kutsun ja Arpituiske tassutteli lähemmäs istahtaen sitten Sysiseitsenen viereen. Tämä nyökkäsi hänelle ja tämän iloisina tuikkivat silmät saivat hänet vilkaisemaan tätä uudelleen kummissaan. Mitä päällikön pesässä oli voitu päättää niin, että metsässä raivosta kihissyt soturi oli muuttunut iloiseksi?

"Myrskyklaanin kissat", musta klaanipäällikkö aloitti, kun kaikki olivat saapuneet kuuntelemaan, "kuten olette varmasti jo kuulleet, tänään jokiklaanin partio tunkeutui meidän reviirillemme ja syytti Myrskyklaania riistavarkaudesta. Emme salli perättömiä syytöksiä tai rajan ylittämistä. Jos tämä toistuu, varoitamme Jokiklaania tavalla, jonka jälkeen he ymmärtävät olla syyttämättä meitä turhasta."

"Entä Varjoklaani? Miksi emme sitten ole tehneet heille mitään vaan antanut kulkea reviirillämme ja tappaa riistaa, joka kuuluu meille?" Orajapiikki murahti, kun Myrkkytähti oli hiljentynyt hetkeksi. Arpituiske kurkottautui katsomaan seisomaan noussutta kissaa eikä ollut yhtään ihmeissään, että juuri hopeamustaraidallinen soturi oli avannut suunsa. Tällä oli aina tapana kysyä kysymykset, joita monet miettivät mutta joita kukaan muu ei uskaltanut lausua ääneen.

"Partio näki omin silmin jokiklaanilaisia meidän reviirillämme ja kuuli heidän syytöksensä. Kukaan meistä ei ole nähnyt yhtäkään varjoklaanilaista tällä puolella Ukkospolkua vaikka riistakasoilta lähtenyt haju onkin johtanut heidän reviirilleen", mustaturkkinen päällikkö vastasi ja kohtasi tyynesti Orajapiikin katseen. Tämä ei sanonut enää mitään mutta nyökkäsi ja häntäänsä heilauttaen istui takaisin alas.