Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

6. osa

Juostuaan voimansa loppuun Arpituiske viimein hidasti ja lopulta pysähtyi kokonaan hengästyneenä. Hänen jalkansa tärisivät uupumuksesta, ja hän lysähti hetkeksi aluskasvillisuuden joukkoon lepäämään kylki kohoillen kiihtyneen hengityksen tahdissa.

Kerättyään hetken voimiaan soturi vääntäytyi istumaan ja totesi juosseensa melkein Nelipuille asti. Hän muisti hämärästi, että kokoontuminen olisi tulevana yönä mutta arveli, että Myrkkytähti ei ottaisi häntä mukaan sen jälkeen, mitä hän oli tälle sanonut leirissä.

Arpituiske ei ollut ikinä riidellyt sillä tavalla isänsä kanssa. Hän tiesi, että hän oli loukannut sanoillaan isänsä tunteita ja myönsi itsekseen, että oli mennyt hieman liian pitkälle väittäessään, että tämä ei välittänyt hänestä tai Vierassinistä. Hän oli ollut vain niin vihainen ja epätoivoinen, kun tämä ei vaikuttanut ymmärtävän häntä. Hän ei kuitenkaan aikonut pyytää anteeksi, ei ainakaan vielä, koska myös hän oli loukkaantunut, että tämä oli salannut häneltä asioita.

Kun kollin hengitys oli tasaantunut kokonaan, hän nousi jaloilleen ja lähti hitaasti kävelemään kohti Nelipuita. Ei hän aikonut laskeutua laaksoon, hän vain halusi katsoa rinteen huipulta neljän suuren tammen suojaamaa aukiota, joka täyttyisi kuunhuipun aikaan kaikkien klaanien kissoista.

Arpituiske ei joutunut kulkemaan pitkään, kun tuttu näkymä jo avautui hänen eteensä. Aurinko loi kelmeää valoa puiden latvoihin ja vaimea tuuli havisutti aavistuksen lehtiä. Hetkeksi mustavalkoinen kolli sulki silmänsä ja yritti poistaa mielestään itseään vaivaavat ajatukset.

"Mitä minä teen?" hän lopulta maukui itsekseen avatessaan silmänsä. Hän oli epäonnistunut pahasti yrityksessään unohtaa epämiellyttävät ajatukset mielestään, koska Virranpauhun näyttämät kuvat ja keskustelu Myrkkytähden kanssa olivat pinttyneet hänen mieleensä.

"Miten minä kostan emon kuoleman?" kolli huokaisi hiljaa ja laski katseensa tassuihinsa. Nyt kun viha oli laantunut, jäljelle jäi vain epätoivo. Miten hän yksinään pystyisi tekemään mitään?

Arpituiske istui hievahtamatta paikoillaan jonkin aikaa ennen kuin nälkä pakotti hänet liikkeelle. Hän ei ollut syönyt tänään vielä mitään, koska oli koko ajan vain keskittynyt pääsemään puhumaan Myrkkytähdelle, joten nyt hänen vatsansa murisi vaativasti. Hitaasti hän lähti astelemaan kohti leiriä toivoen, että häntä ei ollut tarvittu.

**

"...Risutassu ja Korallitassu. Olkaa ajoissa valmiita", Myrkkytähden ääni kaikui aukiolla, kun Arpituiske työntyi leiriin. Sisäänkäynnin luota hän näki isänsä mustan hahmon loikkaavan alas Suurkiveltä ja pujahtavan sitten pesäänsä kiven seinämässä olevasta aukosta. Hän tajusi myöhästyneensä klaanikokouksesta, kun suuren kiven eteen kokoontuneet myrskyklaanilaiset alkoivat hajaantua.

"Arpituiske, missä sinä olit?" Vierassinin ääni kuului ennen kuin tämä ilmestyi näkyviin pujotellen ohi tassuttelevien klaanitoveriensa joukossa. Mustavalkoinen kolli kääntyi veljeään kohden ja ikävä tunne palasi hänen sisälleen. Hän ei pystynyt olla ajattelematta, kuinka onnellisen tietämätön musta kolli hänen edessään oli. Tämä ei tiennyt heidän emonsa murhasta eikä Arpituiske aikonut kertoakaan. Hän ei halunnut tämän tuntevan samoin kuin hän.

"Metsässä", hän vastasi lyhyesti lapojaan kohauttaen, "halusin hetken olla yksin."

"Onko jokin vialla?" mustaturkkinen soturi kysyi ja Arpituiske säpsähti kohdatessaan tämän tarkkaavaisen katseen. Vaikka tämä usein kylpi huomiossa, tällä oli silti tarkat silmät ja tämä huomasi aina heti, jos jokin vaivasi häntä. Joskus liiankin helposti.

"Kaikki on ihan hyvin", hän mutisi astellessaan hakemaan jotakin syötävää ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta, jotta ei huolestuttaisi veljeään. Tämä käveli hänen rinnallaan tuoresaaliskasalle asti.

"Oletko varma?" tämä tiedusteli ja Arpituiske nyökkäsi vaiti. Vierassini ei näyttänyt vakuuttuneelta mutta ei painostanut häntä kysymällä enempää. Sen sijaan tämä siirsi katseensa hänen valitsemaansa hiireen maukuen:

"Sinun kannattaa syödä tuo nopeasti, jos aiot ehtiä mukaan kokoontumiseen."

Arpituiske seisahtui kesken askeleen ja katsoi veljeään nyt hämmästyneenä. Mitä tämä oli sanonut? Oliko Myrkkytähti valinnut hänet sittenkin mukaan kokoontumiseen? Hän oli tullut myöhässä leiriin ja kuullut tämän mainitsevan vain mukaan lähtevät oppilaat, joten hän ei tiennyt muita Nelipuille lähteviä.

"Tulenko minä mukaan?" hän kysyi epäselvästi tuoresaalis suussaan ja kallisti aavistuksen päätään. Vierassini hänen vierellään pyöräytti silmiään ja näpäytti hänen lapaansa huvittuneena hännällään.

"Tietäisit, jos olisit ollut leirissä, kun Myrkkytähti ilmoitti kaikki lähtijät. Kyllä, hän valitsi sinutkin mukaan", tämä vastasi ja näytti hänen helpotuksekseen unohtaneen, että oli huomannut jonkin vaivaavan Arpituisketta.

Matkalla leiriin hän oli yrittänyt epätoivoisesti miettiä tapaa kostaa emonsa kuoleman mutta mikään suunnitelma ei ollut tuntunut tarpeeksi hyvältä. Virranpauhu oli ehdottanut kostamista, joten hän toivoi, että tapaisi tämän uudestaan ja tällä olisi jonkinlainen suunnitelma.

Kolli ravisti päätään karkottaakseen ajatukset mielestään. Nyt ei ollut oikea aika miettiä kostoa. Hän ei halunnut, että Vierassini alkaisi taas epäillä jotain. Hän oli hieman helpottunut, kun tajusi, että tämä ei ollut tainnut huomata, että hän oli hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiinsa.

"Minun pitää siis syödä nopeasti", hän nyökkäsi ja tassutteli veljensä ohitse jättäen tämän yksin tuoresaaliskasalle. Hän kuitenkin tiesi katsomattakin, että tämä ei ollut kauaa ilman seuraa kuullessaan Sädehengen tervehtivän iloisesti hänen veljeään.

_________________________________________________________

- Satakieli