Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

26. osa

Hermostuneena mutta samalla kyllästyneenä odottamiseen Arpituiske makasi sammalien päällä odottaen, että olisi ainoa soturi valveilla. Hän joutui taistelemaan väsymystä vastaan pysyäkseen hereillä. Siinä auttoi kuitenkin hänen tyhjyyttä huutava vatsansa ja välillä hän pelkäsi, että kova kurina herättäisi muut soturit.

Lähtiessään leiristä Myrkkytähti oli ottanut mukaansa Vierassinin, joka pystyisi näyttämään riistakasan paikan, ja Orajapiikin. Kun partio oli palannut takaisin leiriin, klaanipäällikkö oli vetäytynyt pesäänsä sanomatta sanaakaan. Rientäessään veljensä luokse hän oli kuitenkin saanut tietää, että sade oli ehtinyt huuhtoa kaikki hajujäljet olemattomiin eikä mitään ollut löytynyt.

Lopulta soturi uskaltautui kohottautumaan jaloilleen pesää joka puolelta silmäillen. Vierassini käänsi kylkeä viereisellä makuupaikalla ja sai hänet hetkeksi jähmettymään paikoilleen. Kun tämä kuitenkin sen jälkeen jäi taas rauhassa makaamaan, hän uskaltautui lähtemään kohti pesän sisäänkäyntiä.

Arpituiske huokaisi helpottuneena astuessaan aukiolle mutta säpsähti naamaansa vasten iskevää kirpeää ilmaa. Hänen hengittäessä ulos muodostui pieni höyrypilvi hänen eteensä, ja sateen kastelema leiri oli muuttunut huurteisen valkoiseksi. Auringonlaskun jälkeen ilma oli muuttunut silmänräpäyksessä jäätävän kylmäksi.

Päästyään ulos leiristä hän lähti kiiruhtamaan kohti Käärmekiviä pysyäkseen lämpimänä ja toisaalta päästäkseen paikalle nopeasti, vaikka kylmä ilma raastoi hänen keuhkojaan. Huoli kumpusi hänen sisältään, koska hän pelkäsi, että Vaahteraköynnös oli suuttunut hänelle eikä tulisi sen takia enää paikalle.

Saatuaan Käärmekivet näkyviin kolli hidasti vauhtia puuskuttaen ja jatkoi eteenpäin epäröivin askelin. Pilvien lomasta vähän väliä pilkistävä kuu valaisi toisinaan hänen polkuaan mutta välillä pimeys ympäröi hänet saaden metsän hänen ympärillään tuntumaan tavallista uhkaavammalta.

Arpituiskeen saavuttua paikkaan, jossa hän yleensä tapasi Vaahteraköynnöksen, hän yritti etsiä tätä katseellaan kivien varjoista. Tämän tuoksu oli kuitenkin vanha, mikä kertoi hänelle, että naaras ei ollut käynyt siellä edellisen päivän jälkeen. Pettymys pyyhkäisi hänen ylitseen ja hänen häntänsä vajosi maahan.

"Arpituiske", hiljainen maukaisu sai hänet hätkähtämään, ja hän kiepahti ympäri niin nopeasti, että oli kompastua omiin jalkoihinsa. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki tutun tummanharmaan varjoklaanilaisen, jonka eteen muodostui vähän väliä pieni höyrypilvi tämän hengittäessä. Huojennus oli saada hänen jalkansa pettämään hänen altaan.

"Sinä tulit", hän henkäisi silmäillessään muutaman ketunmitan päähän pysähtynyttä Vaahteraköynnöstä. Tämä nyökkäsi tyynen näköisenä mutta tämän silmissä oli katse, jota Arpituiske ei osannut tulkita. Hän loikki tämän luokse ja painoi kuononsa tämän turkkia vasten, eikä naaras väistänyt hänen kosketustaan.

"Anna anteeksi", hän aloitti selittääkseen, miksi ei ollut tullut edellisenä päivänä. Varjoklaanilainen kuitenkin keskeytti hänet ennen kuin hän ehti sanoa enempää.

"Vasataivas tietää jotain tai sitten hän pitää sinusta", tämä totesi ja kolli kohotti hämillään katseensa tämän meripihkasilmiin miettien, oliko kuullut tämän äänessä kateutta. Samalla hän yritti mielessään päättää, pystyisikö kertomaan, että molemmat olivat totta ja että hänen klaanitoverinsa oli tunnustanut tunteensa häntä kohtaan jo ennen kuin hän oli edes tavanneet Vaahteraköynnöksen ensimmäisen kerran.

"Hän tietää jotakin ja pitää minusta", hän lopulta mutisi, koska halusi olla edes kerran elämässään rehellinen. Hän tunsi Vaahteraköynnöksen yrittävän vetäytyä kauemmas mutta kietaisi häntänsä tämän selän päälle pakottaen tämän pysähtymään.

"En minä sanonut, että minä pitäisin hänestä", hän tuhahti, vaikka oli odottanut juuri sellaista reaktiota, "olemme tunteneet pennuista asti ja hän on aina ollut vain ystävä. Minä rakastan sinua."

"Oletko varma?" tummanharmaa naaras kysyi epäileväisenä katsoessaan häntä sivusilmällä. Arpituiske nyökkäsi ja painoi poskensa tämän poskea vasten. Kehräys nousi hänen kurkustaan, kun hän tunsi tämän huokaisevan syvään ja tämän lihasten rentoutuvan.

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen ja hän toivoi, että auringonnousu ei tulisi pitkään aikaan. Kylmä kivi hänen allaan sai hänen tassunsa kohmeeseen mutta hän ei uskaltanut liikkua vaan painautui vain tiukemmin varjoklaanilaissoturin lämmintä turkkia vasten.

"Olen miettinyt jo pitkään", Vaahteraköynnös yllättäen aloitti hiljaa ja käänsi katseensa kollin kirkkaansinisiin silmiin, "miten olet saanut nuo arvet?"

Hän säpsähti hieman tämän kysymys mutta sulki silmänsä pysyen paikoillaan, kun tämä siveli hännällään hänen naamassaan olevia kynnenjälkiä. Hän näki mielessään Virranpauhun näyttämät kuvat emonsa kuolemasta ja kuinka oli tämän pesään katsoessaan nähnyt itsellään verta vuotavat haavat. Hän oli lähes varma, että Verikierre oli ne hänelle tehnyt. Arpituiske kuitenkin tiesi, että ei mitenkään voisi kertoa näkemäänsä ilman, että varjoklaanilainen kuvittelisi hänen olevan hiirenaivo.

"Tiedäthän, että emoni oli varjoklaanilainen?" hän kysyi avatessaan viimein silmänsä, jolloin Vaahteraköynnös kallisti päätään mutta nyökkäsi aavistuksen, koska se ei varsinaisesti ollut mikään salaisuus, "olen kuullut isältäni, että olin saanut ne Varjoklaanissa ennen kuin hän tuli hakemaan minut Myrskyklaaniin."

Naaras hänen vierellään nyökkäsi uudelleen mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun metsästä heidän läheltään kuului kovaääninen rasahdus. Arpituiske jähmettyi korvat hörössä ja tuijotti äänen suuntaan. Pilvet olivat kuitenkin taas peittäneet kuun ja hän pystyi erottamaan vain lukemattoman määrän varjoja.

"Oletko varma, että kukaan ei seurannut sinua?" Vaahteraköynnös kuiskasi lähellä hänen korvaansa. Hän ei kuitenkaan osannut vastata. Oliko joku sotureista kuitenkin ollut hereillä, kun hän oli lähtenyt leiristä? Hän ei ollut havainnut matkalla Käärmekiville mitään erikoista.

"Mene piiloon", hän käski hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja tunsi, kuinka lämmin tummanharmaa turkki katosi hänen viereltään, kun naaras lähti hiipimään vatsa kalliota viistäen kivien varjoihin. Pian tämä oli kadonnut näkyvistä täydellisesti.

Henkeään pidätellen kolli lähti itse astelemaan kohti suuntaan, josta oli kuullut oksan katkeamista muistuttavan äänen, koska pelkäsi, että hänen suustaan tuleva höyry näkyisi kauas. Hän tirkisteli puiden sekaan silmiään siristäen, mutta mitään ei näkynyt, ja avasi aavistuksen suutaan havaitakseen jonkun ylimääräisen hajun. Kaikki vaikutti kuitenkin olevan normaalisti.

Enkö minä sanonut, että sinun täytyy tehdä täsmälleen niin kuin minä sanon eikä suunnitelmasta perääntyminen ole mahdollista? Arpituiskeen niskakarvat nousivat pystyyn ja hän katsoi hätäisesti ympärilleen etsien katseellaan Virranpauhua. Varjot tuntuivat kuitenkin pidentyneen entisestään eikä mustaruskeaa kissaa näkynyt missään.

Hän ei edes tiennyt, oliko mahdollista, että tämä näyttäytyisi hänelle valveilla olon aikana. Entä jos hän olikin vahingossa nukahtanut ja näki oikeasti vain unta? Entä mitä Virranpauhu oli tarkoittanut naukaisullaan? Hän ei tiennyt vastausta yhteenkään kysymykseensä.

Katso mihin tekosi nyt johtavat! Virranpauhu murisi ja siinä samassa Arpituiske tajusi kuulevansa tämän äänen päässään. Miten se oli edes mahdollista? Kylmät väreet kuitenkin kulkivat hänen selässään, koska tämän sanat olivat tuntuneet uhkaukselta.

"Arpituiske!" hätääntynyt parahdus hänen takaansa sai hänet kiepahtamaan sillä silmänräpäyksellä ympäri. Pilvet olivat jälleen lipuneet pois kuun tieltä, ja kelmeässä kuunvalossa Arpituiskeen näkemä näky sai hänet jähmettymään.

_________________________________________________________

- Satakieli

Noniin, nyt päästiin asiaan 😌