Soturikissat 2 ― Mielen Koettelemus

20. osa

Herätessään Arpituiske tunsi pehmeät sammaleet kehonsa alla ja nautti hetken lämmöstä turkkiaan vasten. Kun hän lopulta avasi silmänsä, kesti hetken ennen kuin hän tajusi olevansa parantajan pesässä. Vääntäytyessään istumaan hän yritti palauttaa mieleensä, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli tänne päätynyt.

Tunkeilijat. Lopulta hänellä välähti ja siinä samassa kaikki hänen mieltään painanut ahdistus ja huoli palasivat takaisin. Hän muisti hämärästi menettäneensä tajuntansa lähes kokonaan leiriin palaamisen jälkeen ja saaneensa Pihlajanmarjalta yrttejä, joiden syömisen jälkeen hän oli nukahtanut melkein välittömästi. Nyt hänen olonsa kuitenkin tuntui normaalilta.

Siinä samassa hätäännys valtasi hänen kehonsa, kun hän ymmärsi, kuinka kauan oli nukkunut. Katsoessaan kohti aukiolle johtavaa saniaistunnelia hän näki vain tumman aukon, koska pimeys oli laskeutunut leiriin. Hänen ajatuksensa toimivat nyt kirkkaasti ja hän tiesi, että hänen pitäisi jo olla Käärmekivillä tapaamassa Vaahteraköynnöstä.

Miettimättä sen enempää hän loikkasi tassuilleen ja ryntäsi saniaistunneliin hokien itselleen, että hänen pitäisi olla varovainen. Arpituiske tiesi, että ei ollut yhtä varovainen kuin hänen olisi pitänyt olla tunkiessaan muurin läpi ulos leiristä. Hän oli kuitenkin niin kiihtyneessä mielentilassa, että ei välittänyt. Hän pääsi lopulta ulos leiristä eikä hänen onnekseen hänen takaansa kuulunut yhtäkään kysyvää maukaisua.

Jyrkänteen huipulle noustuaan kolli pyrähti juoksuun ja suunnisti tuttua reittiä kohti Käärmekiviä. Lehtisateen kylmä viima puhalsi vasten hänen naamaansa mutta hän ei hidastanut vauhtiaan kiitäessään lähes lehdettömien puiden seassa. Hänen täytyisi ehtiä Käärmekiville ennen kuin Vaahteraköynnös lähtisi takaisin omaan leiriinsä.

Lopulta tutut kivet kohosivat hänen edessään pilvistä taivasta vasten. Kuu oli jossakin pilvimassojen takana, joten hän ei tiennyt yhtään, kuinka kauan aikaa sitten kuunhuipun hetki oli mennyt. Hän rukoili mielessään, että ei ollut myöhässä.

Työntyessään pois aluskasvillisuuden joukosta kolli antoi katseensa kiertää hätäisesti joka puolella yrittäen saada silmiinsä tutun tummanharmaan turkin. Äkkiä liike lähellä kiviä vangitsi hänen katseensa ja siinä samassa tuttu hahmo ilmestyi paremmin näkyviin.

Huojennus pyyhkäisi Arpituiskeen ylitse, kun hän näki Vaahteraköynnöksen. Tämä ei ollut ehtinyt lähteä. Ajattelematta järkevästi hän loikki tämän luokse ja painoi kuononsa tämän tummaa turkkia vasten sydän hakaten edelleen kiivaasti juoksemisesta.

"Arpituiske, mikä hätänä?" tämä kysyi hämmentyneenä ja nostaessaan katseensa tämän meripihkasilmiin hän näki tämän katsovan häntä yllättyneesti silmiään räpyttäen. Naaraan makeaa tuoksua sisään imien hän kuiskasi vastauksen:

"Minä...minä luulin, että sinä olisit jo lähtenyt."

"Mistä sinä oikein puhut?" tämä tuhahti päätään kallistaen, kun hän oli irrottautunut, ja painoi hetkeksi korvansa hänen rintaansa vasten kuin tutkien, kuuliko jotain erikoista, "onko sinulla kuumetta vai onko Pihlajanmarja antanut sinulle jotakin väärää yrttiä? Käyttäydyt tänään todella omituisesti."

"Vaahteraköynnös...", hän aloitti päätään ravistaen ja veti syvään henkeä. Hänen mielessään polttivat Virranpauhun kanssa käydyt keskustelut. On kuitenkin ehto. Sinun täytyy tehdä täsmälleen kuten minä sanon etkä saa perääntyä suunnitelmasta. Sinun on jo aika siirtyä eteenpäin. Suunnitelma on hallinnassa.

Tummanharmaan naaraan silmissä paistoi ihmetys ja katsoessaan noihin tuttuihin silmiin Arpituiskeen kaikki Virranpauhun kanssa tuntema itsevarmuus oli kuin pois pyyhittyä. Hän oli kuvitellut, että pystyisi jäädyttämään itsensä sisältä ja työntämään tunteensa syrjään voidakseen toteuttaa suunnitelman loppuun asti. Nyt hän tiesi kuitenkin selvimmin kuin koskaan, että ei pystyisi vahingoittamaan Vaahteraköynnöstä.

Hän epäröi jatkaa, koska tiesi, että paluuta vanhaan sen jälkeen ei olisi. Se, mitä hän oli sanomassa, oli jotain pelottavaa ja kiellettyä. Hän ei enää kuitenkaan kyennyt pitämään sisälleen padottua tunnevyöryä. Varjoklaanilaisesta oli tullut hänelle kuin pakkomielle, jota ilman hän ei pystynyt tai halunnut olla.

"Minä rakastan sinua", mustavalkoinen kolli kuiskasi ja näki varjoklaanilaisen silmien suurenevan. Tämä avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hän painoi häntänsä tämän suulle. Hän ei ollut valmis kuulemaan tämän vastausta. Ei vielä.

"Olen yrittänyt työntää tunteeni syrjään mutta en vain enää pysty. En pysty olemaan ajattelematta sinua ja odotan aina vain enemmän tapaamisiamme", hän tunnusti. Kun hän näki Vaahteraköynnöksen katsovan häntä silmiään räpäyttämättä, hän perääntyi askeleen taaksepäin peläten sanoneensa liikaa.

"Minä luulin, että sinä tulit tänne aina vain ennustuksen takia", tämä lopulta henkäisi. Epämääräinen äännähdys pääsi Arpituiskeen suusta, kun hän kuuli sen. Hänen teki mieli kertoa tälle, että mitään ennustusta ei ollut. Että kaikki oli ollut vain valhetta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut, koska hän pelkäsi, mitä tämä tekisi sen kuullessaan.

"Tiedän, että olemme eri klaaneissa ja se on vastoin soturilaki", hän mutisi laskien katseensa tassuihinsa. Äkkiä hänen eteensä ilmestyi tummanharmaat tassut ja nostaessaan jälleen päätään hän näki Vaahteraköynnöksen hiirenmitan päässä hänen edessään. Kolli tunsi tämän lämpimän hengityksen turkillaan.

"Rikomme soturilaki jo muutenkin tapaamalla täällä öisin", varjoklaanilaissoturi muistutti, minkä jälkeen tämän ilme pehmeni, "et tiedäkään, kuinka onnellinen nyt olen. En olekoskaan uskaltanut kertoa tunteistani, koska olen pelännyt, että sinä et tunnesamoin. En välitä, että kuulut Myrskyklaaniin kunhan voimme silti olla yhdessä täällä. Minäkin rakastan sinua."

Hiljaisuus laskeutui Arpituiskeen ja Vaahteraköynnöksen välille ja he katsoivat hetken liikkumattomina toisiaan silmiin. Lopulta kolli kumartui eteenpäin ja painoi kuononsa Vaahteraköynnöksen poskea vasten kehräyksen noustessa hänen kurkustaan. Miten hän oli koskaan kuvitellut voivansa tappaa tämän?

**

Pettyneenä Arpituiske katsoi suuntaa, jonne Vaahteraköynnös oli kadonnut vain vähän aikaa sitten. Hän olisi halunnut olla tämän kanssa vielä kauemmin mutta taivaanranta oli alkanut jo valostua eikä auringonnousuun ollut enää pitkä aika. Jos he halusivat jatkaa tapailua jatkossakin, heidän täytyi lähteä jo takaisin omiin leireihinsä.

Lopulta hän kääntyi lähteäkseen itsekin mutta päätti sen sijaan ensimmäisenä pestä itsestään Varjoklaanin hajun. Vaahteraköynnös oli ollut pitkän aikaa painautuneena hänen kylkeään vasten, joten muussa tapauksessa toiset myrskyklaanilaiset huomaisivat epäilemättä toisen klaanin hajun.

Saatuaan suittua mustavalkoisen turkkinsa kokonaan kolli lähti kiiruhtamaan kohti Myrskyklaanin leiriä samaa reittiä, jota hän oli tullut Käärmekiville. Hänen olisi parasta pistää vauhtia, jos hän halusi ehtiä takaisin parantajan pesään ennen kuin Pihlajanmarja tai Pilvenriekale heräisivät, koska muuten nämä varmasti kysyisivät, mihin hän oli mennyt.

Matkaa leiriin oli enää vain vähän, kun yllättäen tummanruskearaidallinen hahmo ilmestyi puiden seasta Arpituiskeen eteen. Jotta hän ei törmäisi paikalle ilmestyneeseen kissaan, hän joutui jarruttamaan niin äkisti, että oli kompastua omiin jalkoihinsa ja lentää kuonolleen tämän eteen. Saatuaan vauhtinsa pysähtymään kolli nosti katseensa silmät suurina Vasataivaaseen.

"Missä sinä olet ollut?"

_________________________________________________________

- Satakieli