BTS oneshots |FIN|

*Kuule huutoni - ääni tyhjyydessä

Hämmennyin entisestään, kun mies tarttui paitani kaulukseen. Sydämeni hakkasi tietään ulos rinnastani, kun tapitin silmät suurina minua huomattavasti pidempää miestä. Tuo ei tuumannut olemuksestani mitään, vaan lähti vetämään minua perässään.

"Minne me mennään? Mitä sä haluat musta? Mitä mä oon muka tehnyt? Kuka sä edes olet?", sanelin mieleni päällä vilisevää kysymystulvaa miehelle.

Tuo vain mulkaisi minua olkansa yli, kunnes murahti kylmällä äänellä.

"Oon odottanut sua jo ties kuinka kauan ja vihdoin sä soit mulle kunnian ilmestyä paikalle"

Jos pääni täyttyi jo aiemmin kysymyksistä, tuota virkettä seurannutta ajatusvirtaa täytyi varmaan kutsua jo tsunamiksi. Kaikki järkevät ajatukset huuhtoutuivat hyökyaallon alle, joka jätti jälkeensä vain pelkoa ja hämmennystä. Olin menettänyt ymmärrykseni tapahtumista ihan täysin, joka aiheutti minulle vain kivistävää päänsärkyä. Mihin tämä kaikki johtaisi?

Seurasin vaihtoehtojen puutteessa miehen otteen perässä tuota jonnekkin rakennukseen sisälle. En ehtinyt kauaa katsella ympärilleni, kun mies avasi oven jonnekkin. Sen takaa pulpahti inhottavan kylmää ilmaa, joka ravisteli kehoni lähes joka solua. Mitä tämä oikein oli? Miksi olin täällä?

Yhtäkkiä mies tönäisi minut oven takaa aukeavaan huoneeseen, enkä ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti, vaan lennähdin huoneen lattialle. Minua vastassa olleet harmaat kivilaatat olivat ilmaakin kylmemmät, eikä minulla ollut mitään varsin lämmittävää vaatekerrosta ylläni. Olisimpa laittanut sen harmaan hupparin t-paidan sijaan.

Oven raosta pakeneva valokeila kapeni, kunnes se katosi ja ovi sulkeutui pamahtaen. Paikalleni jäätyneenä yritin vain epätoivoisesti miettiä, missä olin ja mitä oikein oli tapahtumassa. Mitä mies oli tarkoittanut sanoillaan? Miksi olin täällä? Miksi juuri minä?

Huoneessa oli pimeää, enkä kyennyt juurikaan hahmottamaan ympäristöäni muutaman metrin sädettä pidemmältä. Kylmä ja pimeys kietoutuivat ympärilleni, hiljaisuuden painostaessa niiden otetta minusta entistä tiukemmin.

Äkkiä hiljaisuus kuitenkin katkaistiin, kuin lanka olisi leikattu saksilla poikki. Vereni oli seisahtua, kun tuttu ääni kuului jostain läheltäni.

"T-tulitko sä vihdoin pelastamaan mut?"

Se ääni, se päässäni kaikunut ääni! En voinut uskoa tätä, se ei ollut ollut kuvitelmaa vaan täyttä totta. En ollutkaan hullu tai sairas, ääni oikeasti kuului jollekkin ihmiselle.

"Kuka siellä?", vastasin kysymykseen kysymyksellä, vaikka tiesin sen olevankin ärsyttävää. Halusin vain kuumeisesti tietää kuka tuon kauniin äänen omisti.

"P-pelottaa", ääni sivuutti kysymykseni hiljaisella toteamuksella. Vaikka puhe oli jo valmiiksi selvästi värisevä ja itkuinen, nyt se korostui entistä enemmän.

"Mikä sua pelottaa? Missä sä oot? Mä voin lohduttaa", huhuilin samalla kun kohotin kipua voivottelevan kehoni ylös maasta. Silmäni olivat jo hieman tottuneet pimeään, mistä johtuen saatoin vihdoin nähdä nenänvarttani pidemmälle.

Olin hypätä järkytyksestä, kun näin kellarin nurkassa pienen hahmon, mutta nopeasti sen muodoista ja minuun suunnatuista silmistä tunnistin sen toiseksi ihmiseksi. Eläväksi ihmiseksi, jonka ääni kuului tuolle eikä mieleni likaiselle mielikuvitukselle. Olin helpottunut tiedosta, että ääni omisti kasvot, eikä ollut vain pääni sisällä. Vaikken tosin vieläkään tiennyt, miten olin kuullut tuon avunhuutoja mielessäni.

Hitain askelin astelin hahmon luo, joka lähempää katsottuna osoittautui paljon kuvitelmaani kauniimmaksi. Terävät kasvonpiirteet ja pörröiset hiukset eivät olleet tulleet mieleeni ääntä aiemmin kuunnellessani, mutta nyt ääni tuntui istuvan pojan ulkonäköön paremmin kuin hyvin.

Vaaleiden hiusten takana osittain piilottelevista silmistä huokui epätoivo sekä pelko. Kuinkahan kauan poika oli ollut täällä? Tummat silmät mittailivat minua hetken katseellaan, kunnes tuo eleettömästi ilmaisi hyväksyvänsä lähelleen tulemisen. En nähnyt mitään parempaakaan ideaa, kuin istua lyhyemmän vierelle ja avata varovasti käsivarsiani tuota kohti. En normaalisti vetänyt tuntemattomia lohduttaviin haleihin, mutta tuo poika tuntui kipeästi tarvitsevan sitä. Siispä päätin hetkeksi irtautua omista normeistani sosiaalisiin tilanteisiin ja vetää pojan syleilyyni.

Olisin halunnut esittää niin monta kysymystä. Tiesikö vaaleahiuksinen kuka tuo mies oli? Tiesikö hän mitä tuo halusi? Tiesikö hän pääsisimmekö me täältä vielä hengissä ulos? Päätin kumminkin sulkea toistaiseksi suuni, sillä nyyhkyttämään alkanut vaaleahiuksinen vaikutti kykenemättömältä vatvoa asioita juuri nyt. Siispä tyydyin vain silittelemään tuon selkää ja hokemaan kaiken järjestyvän, vaikken todellakaan tiennyt, mikä tuleman piti.

Yhyy haluan vain itkeä ja hakata päätä seinään. Tää ei oo yhtään sellanen kun tän alunperin piti. Tän piti myöskin loppua tohon "tulitko sä vihdoin pelastamaan mut", mutta epätoivoisena yritin jatkaa vielä, josko tästä tulis ees vähän järkevämmän kuulonen. Ei tuo tunnu kuitenkaan auttavan, vaan yhtä suuri huti tää alkuperäisestä aiheesta on kun alunperinkin.

Tän viikon oneberin aiheenahan tosiaan oli "pimeänpelko".

Ensinnäkin, missä helvetissä tää elementti muka näkyy tässä oneshotissa? Kertokaa toki mullekin...

Mut jooh, tän jälkeen vielä yks luku ja sit ois oneber valmis. Viimeisen viikon kruunaa aihe, josta oon samaan aikaan innoissani että aovan kauhuissani. Mä ja jnope kirjoitetaan toistemme kirjoista parodiat.

Jos siis joku teistä on lukenut mut kirjaa Särjetyt sielut, ens viikolla siitä löytyy humoristinen pilaversio luvun alussa merkatun (ihanan)ihmisen oneshot kirjasta. Jos ette oo jo tsekannu sitä tyyppiä tai ees sen kirjoja, niin suokaa edes yks lukukerta tolle parodialle.

Samoin vastapuoleisesti mä teen parodian sen kirjasta "Säännöt rakkaudelle", joten sitä lukeneet beware, ens viikolla tulee mun näkemys siitä ficistä.

Jos teistä joku ei oo vielä lukenut sitä, kannattaa oikeasti lukea, suosittelen koko mun sydämen puolesta! Mä en tajua miten hyvin ihminen voi krijoittaa!

Mutta jooh, 1700 sanaa taas mittarissa joten eiköhän jätetä tää tällä kertaa tähän.

Heippa, ootte ihqui ja raksui ja kaikkee mitä näitä onkaan, nähdään ensi viikolla!