BTS oneshots |FIN|

Bystander

♡V-Hope♡

Heleä nauru raikui avarassa huoneessa, hunajablondin kertoessa taas uuden hauskan sattumuksen viime viikoltaan. Hänelle tuntui tapahtuvan aina viikon aikana ties mitä kaikkea absurdia ja naurun arvoista. Hänellä lienee värikäs elämä, sellaisen kuvan nuorikko ainakin täällä antoi muille läsnäolioille.
Tällä kertaa nelikko nauroi Jiminin kömpelyydelle, tuon kerrottua kuulumisien vaihdossa kompastuneensa tiistaina kengännauhoihinsa ruokalassa.

"Miten sä aina onnistut?"
Hoseok, Jin ja Jungkook suorastaan räkättivät kippurassa ystävälleen mainitun kanssa. Nauru oli niin riemukasta ja tunteikasta, että kyyneleet helmeilivät jo kaverusten silmäkulmissa, poskien helottaessa punaisina. Nelikon naurusta ei millään meinannut tulla loppua.

Taehyung, hiljaisempi sivustaseuraaja hymyili itsekseen penkkiringin toisella puolella porukan hauskanpidolle. Jos hänellä itsellään ei ollut ollut viikolla mitään suurempia ilon aiheita, hänestä oli silti jollain tapaa lämmittävää nähdä, että edes joillain oli ollut valon pilkkeitä viikossaan.

Hopeahiuksinen kellui ajatustensa leudoilla laineilla, omassa pienessä purjeveneessään, loputtomalla tunteiden merellään. Haaveet ja unelmat, pastellin sävyiset pilvet leijuivat hänen ympärillään, luoden lempeän värikirjon aavalle merelle.

Mutta vaikka kuinka Taehyung yritti ojentaa kättään ja kurottaa pilviä, haaveitaan, ne perääntyivät aina vain kauemmaksi, pojan ulottumattomille. Hän ei koskaan ollut yltänyt haaveisiinsa, vaan aina joutunut tyytyä pelkkään puolitiehen. Taehyung kuitenkin lohdutti itseään ajatuksella, että haaveet olivat tarkoitettu saavuttamattomiksi, sillä muuten ne eivät olisi enää ihania haaveita ja toiveajatteluita.

Taehyungilla ei ollut ystäviä, hänen menetettyään heidät kaikki yksitellen. Ainoana jäljellä oli enää perhe, johon hän toki hyvin osasi tyytyä, sillä hän rakasti huolehtivaa äitiään ja viisauksia jakavaa isäänsä koko sydämestään.
He olivat olleet nuorikolle tärkeä tukipilari ja aina kaikki kaikessa. Heidän puoleensa oli saattanut aina kääntyä, oli tilanne ollut millainen tahansa. He olivat syy hänen jaksamiseensa.

Silti toisinaan, kaverittomuus johti välillä väkisin yksinäisyyteen ja hiljaisuus alkoi tuntua joskus jopa raastavalta.
Välillä hän myös eksyi pohtimaan, että ehkä Taehyungissa itsessään oli jotain vikana, ettei kohtalo halunnut suoda hänelle yhtäkään kaveria simppelöityyn elämäänsä.

Siksi hän oli tullut tänne, missä nytkin istui, niinkuin jokainen muukin torstai-ilta viidestä iltaseitsemään.

Taehyung oli törmännyt syksyllä mainokseen jonkun nuorten harrastusyhteisön pitämästä kerhon tapaisesta ryhmästä. Kiinnostus oli herännyt jossain tuon takaraivolla ja ohjannut hiiren kuin itsestään avaamaan mainoksen auki yhteisön kotisivuilla.

Ryhmä oli suunnattu 15-20-vuotiaille nuorille, jotka olivat kaverittomia tai koulukiusattuja ja vaarassa syrjäytyä. Taehyung oli ottanut ryhmän alkamispäivämäärän ja kellonajan ylös laventelin violetille post-it lapulle, ja kerhon alkaessa hän oli itsensä lopulta jotenkin löytänyt istumasta pienestä tuoliringistä, tusinan muun hänelle ennalta tuntemattoman nuoren kanssa.

Ryhmä oli herättänyt hänessä hieman kyseenalaistavia ja epäileviä ajatuksia, mutta olikin päinvastoin osoittautunut todella mukavaksi ja viihtyisäksi. Torstaipäiviä alkoi aina suorastaan odottamaan, ja Taehyungin vanhemmat olivat olleet iloisia, poikansa löydettyä jonkun ilon tuottajan elämäänsä perheen ja kodin ulkopuoleltakin.

Ryhmä kesti kaksi tuntia, joka sisälsi alkuun kuulumiskierroksen kuluneen viikon ajalta, sen jälkeen joitain enemmän tai vähemmän hauskoja yhteisleikkejä, joissa saattoi heittäytyä ja nauraa. Silloin Taehyung osasi kerrankin hetkeksi sulkea silmänsä elämässään kokemalta tuskaltaan, keskittyen vain yhteiseen hauskanpitoon. Leikkien jälkeen oli vähän vaihtelevaa ohjelmaa, rippuen mitä viime kerran lopussa oli seuraavalle viikolle sovittuna.
Joskus he vain juttelivat tai ottivat kantaa johonkin uutisotsikkoon lehdessä, kävivät ulkoilemassa, leipoivat yhdessä tai pelasivat lautapelejä.