BTS oneshots |FIN|

Tähtitaivaan alla

♡︎Jikook♡︎

Seuraavaksi: Nonsan, The next stop: Nonsan

Jimin havahtui ajatuksistaan tutun paikannimen särähtäessä korvaansa. Lasittunut katse oli ties kuinka pitkäksi aikaa jumiutunut katsomaan ikkunassa viliseviä maalaismaisemia. Sen peltoja päällysti kevyt lumihuntu, joka toisti auringonvaloa kuin miljoonat pienet peilit. Valkoinen maisema oli tyyni ja hiljainen, vain muutama muurahaisen kokoinen auto ajoi jollain kaukaisella maantiellä.

Vaaleatukkainen nousi ylös nuhjuiselta tuolilta, ansaiten muutaman katseen vastapäätä istuneilta miehiltä. Hän nappasi takkinsa pienestä koukusta ikkunan viereltä ja kiskaisi sen ylleen. Laukun hän kurotti päänsä yläpuolella olleelta ritilältä.

Juna keinui satunnaisesti puolelta toiselle, vauhti hiljalleen hidastuen. Se ei kuitenkaan riittänyt horjuttamaan nuoren miehen tasapainoa, vaan tyynesti hän käveli vaunun poikki sen päätyyn. Hetken kuluttua hän pääsi tunkkaisesta junasta raikkaaseen ulkoilmaan, joka oli raikas ja aavistuksen viileä. Jimin kiristi otettaan laukkunsa olkaimesta ja lähti kävelemään aseman parkkipaikalle. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän huomasi olevansa ainoa asemalla jäänyt matkaaja.

"Pääsin perille", blondi kirjoitti nopeaa äidilleen. Tuolla oli tapana murehtia Jimin menoista, vaikka täysi-ikäisyyden hän oli saavuttanut jo yli vuosi sitten. Vastaukseksi kilahti peukku, saatteena vielä muistutus pitää hauskaa. Pieni hymy huulillaan Jimin pujotti puhelimen takaisin taskuunsa ja samassa jo tuttu auto kaarsikin hänen eteensä.

"Pitkästä aikaa", tutut kasvot tervehtivät taustapeilistä, kun Jimin istui auton takapenkille. Pilke pojan silmäkulmassa oli tarttuva ja sai Jiminin huulet kaareutumaan hymyyn rankasta junamatkasta huolimatta.

"Kiva nähdä taas kookie", Jimin tokaisi ja taputti edessä istuvan olkapäätä tuttavallisesti. Mustahiuksinen naurahti ja antoi ystävänsä käden levätä hetken olallaan.

Pienkaupungin maisemat vaihtuivat pian niihin samoihin peltoihin, joita Jimin vielä muutama kymmenminuuttinen sitten oli katsellut junan ikkunasta. Aurinko alkoi jo painua horisontin taa, mikä houkutteli pojan kaivamaan kameransa esiin reilun jutustelun ohella. Laukea maisema ja punainen taivas oli pian ikuistettu pojan portfoliota varten kameraan.

"No, mitä sä tällä kertaa oot keksinyt mun pään menoksi?", Jimin naurahti, kun hiljaisuus meinasi kohottaa päätään kesken automatkan.

"Vaikka mitä, voin luvata että meillä on niin hauskaa ettet ehdi edes miettiä kotipuolen murheita", Jungkook vakuutti leikkisä sävy äänessään.

Eikä hän valehdellut, sillä miehenalut ehtivät nauraa päivän aikana niin paljon, että vatsalihasten kolotus vastasi iltaan mennessä jo tunnin salitreeniä.

Tätä Jimin oli kaivannut... Naurua ja seikkailua vailla yhtäkään epämukavaa ajatusta. Puhumattakaan rakkaasta ystävästään, jonka jälleennäkemistä hän oli ehtinyt odottaa jo puoli vuotta. Jungkookin seurassa hän tunsi maailman vähemmän pahaksi, vähemmän epäreiluksi. Kylmyyskin tuntui katoavan höyrystyvän hengityksen mukana näkymättömiin ylös taivaalle.

Ruosteinen metalli parkui hiljaa nivelistään, kun puiston keinu heijasi kahta nuorta punostensa päällä. Aika tuntui pysähtyneeltä, tai vähintään täysin abstraktilta käsitteeltä. Tuntui kuin koko maailma nukkuisi hiljaa ja tiedotta, heitä kahta lukuunottamatta.

Kyljet yhteen painautuneena, päät keinun reunalla, Jimin ja Jungkook makasivat aivan ääneti ja katselivat ylös taivaalle. Molemmat olivat omissa ajatuksissaan, joita säesti vain hiljaisen musiikin rauhallinen melodia.

"Tänne mä tuun aina kattelemaan tähtiä", Jungkook lopulta selitti hiljaa. "Kuuntelen musiikkia ja kattelen taivaalle". Jimin nyökkäili, ihaileva katse täysin kiinnittyneenä taivaalla näkyviin tähtikuvioihin. Ne eivät näkyneet läheskään yhtä kirkkaina Busanissa liian valon takia.

Busan. Paikka jota hän ennen niin rakasti, tuntui nyt vain epämiellyttävältä edes sanoa. Koti, jota hän ei enää halunnut kutsua kodiksi.

"Voisimpa vaan jäädä, tulisin joka ilta sun kanssa tänne katsomaan tähtiä", Jimin sanoi haikeana, eikä ystävältä jäänyt huomaamatta kipuilu tuon äänessä.

"Niinpä...", Jungkook huokaisi haikeana. Hän ei osannut sanoa oikein mitään, sillä tilanteeseen ei yksinkertaisesti tainnut löytyä yhtäkään lohduttavaa sanaa.

Hiljaisuus leijaili takaisin kaksikon ylle, muttei se tuntunut haittaavan heistä kumpaakaan. Jungkookin rinnan päällä yhä soiva musiikki esti tilannetta karkaamasta kiusalliseksi.

Jimin mietti hiljaa itsekseen, ettei koskaan ollut näin lähekkäin Jungkookin kanssa, saati näin pitkään. Jungkook oli sitä tyyppiä, joka mielummin hymyili leveästi tervehdyksen, kuin rikkoi kenenkään fyysistä tilaa. Kahden vuoden ystävyyden aikana Jungkook oli halannut Jiminiä vain kerran, mutta se ei kieltämättä häntä kyllä haitannutkaan.

Ehkä sen takia tämä hetki tuntuikin Jiministä juuri niin erityiseltä, niin merkitykselliseltä, että hän tiesi muistavansa sen ikuisesti. Jungkook oli ainoa hänen muutenkin suppeassa kaveripiirissään, jonka kanssa hän tunsi olonsa näin hyväksi. Näin hyväksytyksi. Jiminin ei tarvinnut yrittää mitään tai pelätä mitään, sillä he vain soljuivat niin luontevasti ja yhtenäisesti keskenään. Jimin tunsi olonsa hyväksi ja levolliseksi Jungkookin seurassa, eikä hän ollut kokenut samaa kenenkään muun kanssa.

"Jungkook"

"Niin"

"Sä oot mun paras ystävä"

// On tää ehkä vähän cheesy, mut oon jo jonkin aikaa halunnu sisällyttää johkin tarinaan ton ihanan hetken, jonka sain viettää yhtenä yönä revontulien alla @jnopessnakeu n kanssa. Tuntuu et mun bondi suhun nous aika monel potenssil viime näkemisen jälkeen x)

Ja kun ihmisistä ei ikinä tiedä, niin ettei joku nyt tule ja vedä johtopäätöksiä, niin sanotaampa sekin, että me ollaan ihan vaan ystäviä😂 ei kaikessa oo aina kyse rakkaudesta, tai ainakaan sellasesta.

Mutta toivottavasti tykkäsit tästä yks kaks rääkästystä pätkästä snakeu <3 millon uusiks musakeinu ja pulkkamäkee?