BTS oneshots |FIN|

*Kuule huutoni - ääni tyhjyydessä

♡︎Vmin♡︎

Vaikka mä kuinka yritin käyttää synonyymejä ja kiertoilmaisuja, tästä kehkeytyi teille varmaan tosi hauska ja jännä juomapeli "huuto" sekä "ääni" sanoille.... Ole hyvä jnopessnakeu , taisit saada kostosi.

"Apua! Auttakaa joku!"

Taas se ääni kaikui päässäni. Se sama mystinen ääni, joka oli huudellut minulle jo koko nämä pitkät viikot. Ääni kuului jollekkin ehkä astetta korkeaäänisemmälle pojalle, sillä äänestä pulpuavan kauhun siivittämät nuotit hipoivat lähes taivasta. En silti osannut yhdistää sitä kehenkään tuntemaani ihmiseen.

Ehkä ääni oli vain kuvitelmaa.
Ehkä olin vain tulossa hulluksi.

"Kuka vain, jooko"

Ääni jatkoi aneluaan. Se muuttui yhä entistä epätoivoisemmaksi, mitä enemmän päiviä kului.

Äänet olivat kuin äkillisiä välähdyksiä korvissani. Niistä tuli mieleen näköaistissa tapahtuvat flashbackit, mutta näissä kuvan sijaan päätäni vaivasi ääni. Täysin vieras ääni, josta olin varma etten ollut kuullut sitä missään ennen. Eihän mieli osannut luoda itse mitään? Eihän unissakaan voinut tutkijoiden mukaan olla kasvoja, joita ei ollut ikinä kohdannut valveilla ollessa?

Ääni alkoi vaivata minua päivä päivältä enemmän. Huutoja alkoi tulla yhä tiuhempaan tahtiin ja entistä kovempaa. Välillä ne havahduttivat minut jopa kesken unen hereille. Yön pikkutunnit olivat tärkeitä ajankohtia nukkua jaksaakseen, mutta unen sijaan kuuntelin aina vain epätoivoisemmaksi ja pelokkaammaksi muuttuvaa avunhuutoa.

En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Jos puhuisin tästä jollekkin, minut passitettaisiin vain psykiatrin puheille ja sieltäkös he minut heittäisivätkin suoraa jonnekkin hullujen huoneelle. Se olikin se viimeinen asia, mitä itselleni koskaan toivoin elämässä tapahtuvan. Halusin pitää vapauteni, halusin pysyä kotona. Siispä jouduin hinnaksi maksamaan jakamattoman tietoisuuden huudosta.

"J-joku, jooko? E-en jaksa enää"

"T-täällä on niin p-pimeää"

Olin vähällä kaataa aamukahvini pyjamani housuille, kun ääni muistutti minua jälleen olemassaolostaan. Tällä kertaa se oli ollut paljon erilaisempi kuin aiemmilla kerroilla. Ääni ei ollut ikinä puhunut noin paljoa kerralla. Se taisi myös kuulostaa jotenkin poikkeavan... itkuiselta?

Huoli tosiaan alkoi kaivelemaan rintaani epämukavalla otteellaan. Mitä jos ääni tosiaan kuului jollekkin, joka oli vaarassa? Missä hän mahtoi edes olla, kun ulkona oli jo täysin valoisaa tähän vuodenaikaan? Mistä osaisin lähteä etsimään huutajan mahdollista olinpaikkaa?

Olin ehkä maailman tyhmin, mutten enää vain sietänyt kuunnella kädettömänä päässäni kaikuvaa huutoa. Joku saattoi tarvita apua ja olin vain jättänyt nuo epätoivoiset avunhuudot huomiotta. Minulla ei ollut mitään käsitystä mistä edes alkaisin äänen lähdettä etsimään, mutta mieleni hoki kuin rikkinäisellä levyllä, että minun täytyisi lähteä etsimään tuota poikaa. Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta.

Muutamassa hassussa minuutissa olin vaihtanut harmaan pyjamani farkkuihin sekä mustaan t-paitaan. Hiuksiani en ollut jaksanut alkaa siistimään, sillä tiesin ulkona tanssivan tuulen leikittelevän ne takaisin lähtötilanteeseen. Kruunattuani asuni vielä lopuksi valkoisilla lenkkareilla lähdin suuunnistamaan ulos. Auringon lämpimät säteet olivat minua heti vastassa, kun astuin ulos alkukesän kirkkauteen. Olin odottanut kesää ja sen lämpöä jo iäisyydeltä tuntuneen ajan, mutta nyt vihdoin luontoäiti oli kuullut toiveeni.