BTS oneshots |FIN|

*Kuule huutoni - ääni tyhjyydessä

Hetken säästä nautittuani ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun uusi huuto kaikui mieleni meressä. Tunsin, kuinka haluni löytää poika vain kasvoi äänen myötä. Kuin huuto olisi levinnyt aaltomaisesti kehollani ja jaellut kaikille lihaksilleni käskyn liikkua. Käsky alkaa etsimään avuntarvitsijaa. Siispä kuin itsestään kehoni lähti kulkemaan katua eteenpäin, vaikkei minulla oikeastaan ollut edes mitään tietoa mihin suuntaan lähteä. Päätin mennä sinne minne jalkani veivät ja katsoa mitä siitä seuraisi.

***

Tunnit kellossa vierivät, enkä ollut löytänyt tähänkään mennessä mitään vihjettä. Huuto mieleni syövereissä ei ollut lisääntynyt tai vähentynyt, pelkkä sama huhuilu jatkui normaaliin tapaan. Rakenteessa tai sanoissakaan ei ollut oikein mitään muutosta, ääni sisälsi yhä anelevan avunpyynnön ja silloin tällöin mainitun pimeän. Minun olisi tehnyt mieli repiä hiuksiani turhautuneisuudesta. Edes kaupungin pimeimmillä kujilla ei ollut hämärää synkempää.

Päätin kääntyä enää viimeisen korttelin, sitten luovuttaisin ja palaisin kotiin. Minua ärsytti palata kaikkien näiden hukattujen tuntien jälkeen tyhjin käsin, muttei asialle oikein mahtanut mitään. Ehkä tuo vieraan pojan anelu tosiaan oli vain oman mieleni tuotoksia, ja olin vain itse tulossa hulluksi.

Äkkiä kehoni seisahtui paikoilleen, kuin joku olisi painanut pause-nappulaa. Ääni oli kuulunut yhtäkkiä normaalia kovempaa, vaikkei äänensävy antanut viittauksia puhujan korottaneen ääntään. Sydän jännityksestä hakaten odotin hiljaa paikallani, että ääni huutaisi uudelleen. Halusin varmistua sen oikeasti olleen kovempi kuin aiemmin, eikä mieleni likainen temppu.

"Täällä on niin piemää, eikö kukaan voisi auttaa"

Kyllä, kyllä nuo anelevat sanat kuuluivat kovempaa kuin aiemmin. Tarkoittiko tämä sitä, että se ei tosiaankaan ollut aivan päätön ääni mielessäni? Oliko huutaja oikeasti olemassa? Olinko päässyt häntä viimein lähemmäksi? 

Kuin itsestään kehoni lähti harppomaan eteenpäin. Katseeni valeteli ympäriinsä samalla, kun päässäni toivoin äänen toistuvan pian. Ensimmäistä kertaa toivoin puheen mieleni sisällä lisääntyvän sensijaan, että jättäisin sen huomiottta. Pian pyyntööni vastattiin ja ääni kaikui jälleen päässäni. Sain siitä lähes kipinöitä kehooni, niin kovaksi se oli muuttunut. Minä saavutin häntä, olin jo aivan lähellä.

Pian voisin pelastaa tuon mystisen pojan, joka oli jo toista viikkoa anellut apuani. En vieläkään ymmärtänyt syytä sille, miksi tuon avunhuudot kuuluivat pääni sisällä, mutten jaksanut juuri nyt välittää. Ehkä muissa oli jotain, etteivät he voineet auttaa poikaa, eivätkä he siksi kuulleet hänen huutoaan itseni tavoin? Mutta miksi se ylipäänsä kaikui jonkun pään sisällä, eihän se ollut mitenkään luonnollista?

Ääni senkuin voimistui mitä pidemmälle katua juoksin. Olin lähellä, olin aivan pian hänen luonaan, vielä vähän matkaa.

Äkkiä matkani pysähtyi yllättävään käänteeseen, johon en ollut todellakaan varautunut. Minua vastapäätä seisoi tummahiuksinen mies, joka osoitti minua aseellaan. Tämä tästä vielä puuttuikin.

Kohotin käteni vaistomaisesti ilmaan, enkä voinnut väittää etten pelännyt aivan suunnattomasti. Olin viaton ohikulkija, miksi hän yhtäkkiä osoitteli reikäraudallaan minuun?

Vino virnistys vilahti tummahiuksisen huulilla, ennenkuin hän lähti astelemaan minua kohti. Vaikka vaistoni olisi halunnut juosta pakoon ja kovaa, järkeni käski pysymään rauhallisena. En halunnut tulla ammutuksi siitä syystä, että metsästin jonkun säälittävän kuulemani äänen alkuperää. Enhän vieläkään voinut olla täysin varma sen aitoudesta.