MUTED | chaelisa

Luku 25: Aaveet

Elämäni jatkoi verkkaista kulkuaan eteenpäin, vaikka se oli katketa traagisesti. Halusin pysähtyä katsomaan menneeseen ja huutaa taakseni jääneille aaveille. Niiden hiljaiset ja etäiset kaiut olivat suistaa minut pois polultani. Mutta kieltäydyin kuulemasta niitä pieniä ääniä pääni sisällä. Pakotin itseni pitämään katseeni edessä polullani, joka minun oli määrä kulkea, kunnes saavuttaisin lopullisen määränpääni. Päätin nauttia nykyhetkestä täysin siemauksin ja täyttää se niin suurella onnella kuin mahdollista; koskaan ei tiennyt milloin saapuisi matkansa päähän.

Kokemukseni olivat vahvistaneet minua henkisesti, tehneet minusta luodinkestävän suojakilven Roselle. Olin puolen vuoden kuluessa oppinut kipeän läksyni; että maailma oli hyvin julma paikka. Ja vaikka sillä oli kauniitakin puolia, hyväuskoiset ihmiset olivat sokeita, eivät huomanneet kärsimystä, joka eteen levittyi, kun verhoa hieman raotettiin. Ne olivat saaneet minut hyvin varovaiseksi ja hieman epäluuloiseksi, ehkä jopa vainoharhaiseksi. Koskaan ei voinut olla liian varuillaan. Pahuus saattoi lymytä nurkan takana valmiina iskemään hampaansa heti, kun kääntää sille selkänsä.

Bam oli palannut turvallisesti ja ehjänä kotiinsa. Vastassa odottanut Rouva Bhuwakul oli vuolaasti kyynelehtinyt ja hukuttanut poikansa halauksiin, miltei rutistanut tästä ilmat pihalle. Myös perheen vakavamielinen isä oli vaikuttanut tunteelliselta. Nyt kun koko perhe oli taas koossa ja onnellisena, en kyennyt enää itsekään estämään silmien takaista poltetta ja annoin kyynelvirran tulla. Sitten rouva Bhuwakul oli kääntynyt puoleeni ja halannut minuakin. "Kiitos, pelastit hänen henkensä", hän oli kuiskannut minulle. Silloin minusta tuntui ensi kertaa elämässäni elokuvien supersankarilta, joka oli juuri taistellut pahaa vastaan ja pelastanut ihmishenkiä. Tavallaan olinkin, mutten olisi pystynyt siihen ilman ulkopuolisten apua ja onnea. Mutta minusta tuntui hyvältä. Olin elossa.

Tapasin nykyään Bamia lähes viikottain, kaikki tuntui taas olevan kuten aikaisemminkin ollessamme lapsia. Tosin hiekkalaatikkoleikit ja lelut olivat jääneet kauas meneisyyden uumeniin. Vuosien etääntymisen jälkeen olimme taas lähentyneet kuin kaksi erimerkkisesti varautunutta ionia, maailmankaikkeudemme tukipilaria.

Välini Jennien kanssa olivat jo palautuneet normaaleiksi. Vietimme aikaa yhdessä porukalla - Jisoo, minä ja Jennie, joskus Rosekin - ja rakensimme ja vahvistimme välistämme tukiverkkoa. Joskus hengailimme kahvilassa, toisinaan norkoilimme kirjastossa, teimme yökyläreissuja toistemme luo tai pistimme piknikin pystyyn viereisessä puistossa. Yhdessä vietetyt hetket olivat kultaakin arvokkampia ja jättivät ikuisen jäljen muistiini. Halusin painaa ne kaikki hetket mieleeni - Jennien naurun ja rypyt tämän silmäkulmissa, kun olin murjaissut onnistuneen vitsin, Rose mutustamassa eväitä ja kommentoimassa kaikkea, Jisoo elehtimässä koomisesti, hänen kissanpentusilmänsä.

Muistot olivat jotain, mitä minulta ei voitaisi koskaan viedä. Ajan mittaan ne haalistuisivat kuin mustavalkoiset valokuvat. Kuvissa olevien henkilöiden kasvot sumenisivat vuosi vuodelta, ne muuttuisivat haamuiksi, jotka olivat kauan sitten osa elämääni. Mutta ajatus säilyisi. Vielä vanhanakin saattaisin vaipua muisteloihini ja tokaista: Ah! Minulla oli tällaisiakin kavereita!

Rahan ja sosiaalisen statuksen voi viedä, mutta muistoja ei. Kannan ne salaisuutena ja aarteena mukanani viimeiseen lepopaikkaani.

En ollut vieläkään päässyt Sarahin ja hänen jenginsä suosioon. He jatkoivat vihamielisten mulkoilujen jakeluaan ja ivallisten kommenttien vaihtoa keskenään, mutta arvaapa kiinnostiko minua enää. Uskomatonta, miten parin viikon tapahtumat vaikuttivat minuun niin voimakkaasti; minusta oli hetkessä koulittu voimakas ja määrätietoinen nainen, joka ei antanut kenenkään enää astua nenilleen. Varsinkaan noilla bimbon teräväkärkisillä koroilla. Tästä lähin antaisin sen pimun maistaa omaa lääkettään ja saada hänet rypemään häpeän liejussa.