MUTED | chaelisa

Luku 3: Hylkäys

Tuntemattomilla ei ollut aavistustakaan, mitä säröilevä ulkokuoreni kätki alleen. Jos he eivät kestäneet nähdä sitä - olisi parempi pysyä kaukana. Sisältä olin nimittäin luhistumassa kuin iän rappeuttama talo, jonka perustukset murenivat päivä päivältä.

* * *

Rakas päiväkirja,
riitelin tänään Jennien kanssa. Se riita oli yksi suurimmista riidoistamme ja satutti minua syvästi. Teimme kyllä sovinnon koulun kahvilassa. Ihmiset tekevät virheitä. En viitsi kertoa riidastamme enempää siltä varalta, että veljeni löytäisi päiväkirjani. Ainakin sen voin sanoa, että tänään on hänen syntymäpäivänsä... ja minä kun olin unohtanut täysin! Täytynee hankkia hänelle huomenna jokin lahja kaupungilta.

Mutta päivän kohokohta; meille tuli tänään luokalle uusi tyttö. Hänen nimensä on Park Chae Young, mutta häntä kutsutaan kuulemma nimellä Rose. Minusta hän näytti hieman surulliselta, eikä hän puhunut tai sanonut mitään, mikä oli varsin outoa. Hän on sen lajin tyyppiä, joka ei sitten suostu millään avautumaan, vaikka kuinka vääntäisi. Miksi ajattelen niin? Koska koulun kahvilassa Jennietä odotellessani näin Rosen tulevan sisään. Rose-parka pillahti itkuun, kun kysyin, halusinko hän istua pöydässäni. Kysyin ainoastaan sen yhden pienen lauseen, en mitään muuta. En tiedä, mitä tein tai sanoin väärin, mutta voin kertoa, että tilanne oli kaiken kaikkiaan hämmentävä. Sillä tytöllä on taatusti jotain murheita. Haluaisin tutustua häneen paremmin ja osoittaa, että hänellä on minun tukeni. En vain tiedä riittääkö se...

Lopetin kirjoittamisen. En keksinyt enää tapaa purkaa ajatukseni sanoiksi.

Makasin yhä sängylläni ilta-auringon maalatessa taivaan punertavaksi ja valaistessa pienen mutta siistin huoneeni syvän oranssilla hehkullaan. Se toi mieleeni Rosen hiusten värin, vaikka sävy olikin voimakkaampi ja kirkkaampi kuin tytön haalea ja hempeä oranssi.

Olin puoli vuotta sitten aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen. Se tuntui sopivalta paikalta vuodattaa päivän aikana kerääntyneitä ajatuksia ja tukahdettuja tunteita. Joskus vain halusin kirjoittaa ja kirjoittaa... mutta ajatukseni juoksivat nopeammin kynäni paperilla. Eikä kaikelle mielessäni tuntunut aina löytyvän sopivia sanoja. Kuten nyt.

Päätin, että yrittäisin saada Rosesta ystävän. Yrittäisin saada hänet hymyilemään ja purskahtamaan heleään nauruun. Voisin tukea häntä. Tekisin jotain, mitä kohtaan kukaan muu ei näyttänyt osoittavan kiinnostusta.

En tiennyt, miksi olin niin kiinnostunut siitä tytöstä. Ehkä olin niin myötätuntoinen. Minusta kaikki ansaitsivat onnellisen ja hyvän elämän. Jos Rose ei kykenisi itse kurkottelemaan sellaista kohti, auttaisin häntä. Jos hän oli liian lyhyt koskettaakseen pilviä, nostaisin hänet harteilleni antaakseni lisäpituutta, jotta hän voisi saavuttaa haluamansa.

Hymyilin.

* * *

Syksyn ruskan kirjomat lehdet kahisivat puissa, kun tuuli puski oksiston läpi, joka alkoi päivä päivältä näyttää enemmän ja enemmän paljaalta. Maa oli sateen jäljiltä kostea, ja jouduin pitämään katseeni tavallista enemmän jalkakäytävällä, jota pitkin kävelin väistääkseni pahimmat vesilammikot. Minua ei huvittanut pilata uusia kenkiäni.

Taivas oli vaaleanharmaa, ja aurinko oli pilvessä. Tuhkanharmaat haitulat olivat jo jatkaneet matkaansa etelään, mutta ne olivat yhä näköpiirissäni kaukana kerrostalojen yllä levittämässä sadetta.

Tiesin Jennien pitävän vaatteista. Olin ollut aikeissa ostaa hänelle uuden vaatekerran, mutta epäilin, ettei tyylitajuni olisi ollut hänen makuunsa. Siinä mielessä olimme kerta kaikkiaan erilaisia.