MUTED | chaelisa

Luku 13: Tuntematon

Bam: 666

Bam: vlhcspqeeghogudq

Bam: ydstdkgit

Bam: Varoitan sinua ottamasta yhteyttä poliisiin tai muuten ystävällesi voi tapahtua jotakin ikävää.

Bam: Tätä puhelinta ei voi jäljittää. Yrityksesi on tuomittu epäonnistumaan.

Minä: Kuka olet?

Minä: Bam, mitä pilaa tämä on?

Bam: Ei tämä ole pilaa. Enkä minä ole Bam.

Minä: Lopeta. Ei ole hauskaa.

Bam: Minusta se on varsin hauskaa pidellä veistä tajuttoman ystäväsi kurkulla. Haluatko kokeilla, mitä tapahtuu, jos käteni lipsahtaa?

Käteni eivät olleet koskaan tärisseet niin rajusti. En pystynyt enää kirjoittamaan, päässäni pyöri. Miten oli mahdollista, että tänään olin ollut onnellinen? En tiedä. En muista. Pökerryttävä tunne mielessäni peittosi järkevän ajattelun kuin sammutuspeite tukahdutti liekin. Ei tämä voinut olla totta. Vain pilaa. Taatusti ylireagoin.

Vilkaisin puhelimeni näyttöä, mutta se pysyi mustana. En ollut saanut yhtään uutta viestiä. Halusin vain sulkea silmäni ja vajota nukuksiin, huomata herätessäni nähneeni vain pahaa unta. Vaikka keskiyöhön oli enää pari tuntia aikaa, Bamin vanhempien täytyi olla vielä hereillä ja istua television ääressä suosikkiohjelmiaan kelaillen. Jos, jos Bamille olisi tapahtunut jotain, Bhuwakulit olisivat taatusti huomanneet poikansa katoamisen. Ainoa asia, jonka saatoin nyt tehdä, oli soittaa heille ja kysyä. Kysyä.

Minua pelotti ja jännitti. Olin huolestunut, mutta samalla kauhuissani. Miten elämäni saattoi kääntyä näin yhtäkkisesti päälaelleen? Ensin kaikki tavarat olivat verkkaisesti puksuttavan junan kyydissä, seuraavassa mutkassa juna kääntyi, ja tavaralasti putosi. Pohja putosi.

Kun puhelimeni piippasi, mieleeni ei edes juolahtanut, miten huono soittamisajankohta oli. Aikaisemmin olisin sietänyt nolostua, mutta ei nyt. Nyt ei ollut aikaa. Sitä oli liian vähän. Sydämeni takoi kurkussa, käteni hikosivat. Näkökentässäni vilahti punaisia läiskiä, kun uusi huimauksen aalto iski vyörynä tajuntaani. Ei totta, ei totta. Tämä ei ole todellista, kuvittelet kaiken. Kun soitat heille, saat kuulla, että Bam on turvassa ja voi hyvin. Voi miksi? Apua, apua. Mitä teen?

Lopulta, pitkän ajan jälkeen, Bamin äiti vastasi. "Rouva Bhuwakul. Anteeksi, mutta nyt on huono ajankohta", hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä.

"Tuota, Lisa täällä. Ajattelin kysyä, onko Bam paikalla?" En edes kuullut omaa ääntäni, tuntui kuin joku toinen olisi puhunut omalla suullani. Sain vaivoin kakistettua ulos nuo sanat, odotin henkeä pidättäen vastausta, joka oli sillä hetkellä minulle tärkein asia koko maailmassa.

Hiljaisuus venyi, venyi, venyi. Se kertoi minulle jo kaiken, ennen Bamin äiti pamautti sen kasvojeni eteen; totuuden. Hirvittävän, julman, veret seisauttavan. "Bam... hän ei ole tullut kotiin. Kuinka niin? Tiedätkö sinä jotain?" hänen kiihkeä äänensävynsä järkytti minua. Maailmaltani putosi pohja kuin korkki limupullon päästä. Putosin syvälle pimeään kuiluun, putosin, putosin, putosin. Ei. Tämä ei voinut tapahtua minulle. Yhtäkkiä elämästäni oli tullut painajainen, yhdessä yössä, tunsin eläväni kauhuelokuvassa.