MUTED | chaelisa

Luku 10: Ty

Katsoin niihin silmiin kauhusta kankeana ja pelon jäytäessä mieltäni. Miten niihin mahtui niin paljon pahuutta? Miten joki ei tulvinut yli äyräittensä, vaikka vettä tulvi koko ajan lisää? En voinut olla pelkäämättä. Tuo mies olisi voinut oikeasti halutessaan vaikka tappaa minut, ellei välissämme olisi ollut nyrkin paksuisia kaltereita. Se tuskin olisi hetkauttanut häntä yhtään. Hänellä saattoi olla sykkivä sydän, joka piti hänet hengissä, mutta se oli tunteista tyhjä. Hänen kaikkia tekojaan ohjasi järki, eikä sydämellä ollut päätösvaltaa. Tuota miestä minä kutsuin isäkseni.

* * *

Onnistuin kerrankin toimittamaan asiani ripeästi, sillä olin ystäväpiirissäni yleisesti tunnettu verkkaisuudestani. Kun muut riensivät päätä pahkaa bussipysäkille autoa odottamaan, saatoin vain laahustaa perässä vailla stressiä ehtien kuitenkin samaan kyytiin. Niin. Olin kyllä hidas. Mutta en tänään. Tänään olin yksi niistä kiireisistä ihmisistä, jotka luovivat tiensä läpi tungoksien, tuuppivat ihmisiä kovakouraisesti syrjään ja paiskoivat ovet perässään kiinni. Niitä, jotka saivat osakseen rumia mulkaisuja ja törkeitä solvauksia, joita kaadettiin niskaan kuin sangollinen jääkylmää vettä. Mutta minua tuo vesi vain virkisti. Olin tärkeällä asialla.

Harpoin portaat alas alimpaan kerrokseen, joka oli minun onnekseni lähes tyhjillään. Lyhyen ja matalakattoisen käytävän varrella sijaitsevat ovet olivat kaikki samannäköisiä ja sijoitettu tasaisin välein. Auringon lämmittävä vaikutus ei viipyillyt käytävässä hetkeäkään, vaikka muutamat ikkunat antoivatkin ulos karuun ja hengettömään marraskuunviittaan kietoutuvalle asfalttipihalle. Talvi oli tekemässä tulojaan vinhaa vauhtia, eikä kestäisi enää kauaa, ennen kuin saisin seistä hampaat kalisten lumituiskun myllertämällä pihalla parinkymmenen asteen pakkasessa.

Ajatukseni tuntuivat taas harhailleen jonnekin kaukaisuuteen, ja minut kiskaistiin väkivaltaisesti takaisin todellisuuteen, kun tunsin jälleen tapani mukaisesti törmänneeni johonkin kovaan ja kiinteään. Pieni yllättynyt huudahdus. Lisäyksenä: ja ääntelevään ja liikkuvaan.

"A-anteeksi", sopersin naurahtaen, kun peruutin taaksepäin. "Olin ajatuksissani." Sinun pitäisi lakata törmäämästä ihmisiin tuolla tavoin, sätin itseäni.

Edessäni seisoi minua parikymmentä senttiä pitempi aasialaispoika, jolla oli epätavallisen terävät piirteet, korkeat poskipäät ja suuret tarkkaavaiset silmät, joiden hämmentynyt ja tutkiva katse oli liimautunut kasvoihini. Hän näytti minusta tutulta, mutten kyennyt yhdistämään kasvoja muistissani oleviin aiempiin mahdollisiin kohtaamisiin. Olin tosin varma, että oli nähnyt nuo sotkuiset mustat hiukset ja valkoiset nappikuulokkeet aiemmin. Jossakin. Ehkä vilaukselta?

Hymy levisi pojan kasvoille, ja sai tämän kylmähkön ja etäisen ilmeen katoamaan kuin taikaiskusta. Jostain kumman syystä mieleeni putkahti sillä hetkellä Rose. Juuri tälläisinakin kummallisina ja mystisinä hetkinä ajattelin häntä. Ravistin moiset ajatukset pois päästäni. "Ei se mitään. Hyvä vain, että pääkoppaakin tulee joskus käytettyä", poika sanoi hilpeästi. Hänellä oli syvä ja karhea ääni, mutta jollakin tavalla hieman väritön. Kuin sininen ilman sävyä. Kuin onton puun kumina.

"Niin...", mumisin. Sitten äkkäsin pojan takana kyltin, jossa luki: Terveydenhoitaja. Olin jollain ihmeellisellä keinolla löytänyt perille tässä sokkeloisessa ovien sekamelskassa. Minun teki mieli tuhahtaa ääneen huvittuneisuudesta.

Poika katsoi vieläkin minua siristellen silmiään. Esitin, ettei se hermostuttanut minua yhtään. Olisin halunnut päästä koputtamaan oveen pojan takana, mutta jostain syystä äänihuuleni eivät suostuneet toimimaan. Haluamani sanat katosivat jo puolimatkassa ylöspäin. Henkilö edessäni tuntui uhkuvan omanlaistaan mystisyyttä ja etäisyyttä, aivan kuin me molemmat emme olisi oikeasti tässä, aivan kuin hän olisi jonkin valtavan lasimuurin takana saavuttamattomissa. Pojan katseessa oli tietynlaista pelottavaa haastavuutta ja itsevarmuutta.