MUTED | chaelisa

Luku 21: Pelkkä nolla

Rose avasi silmänsä räpytellen. Häntä vastaan iski hämäryys, painostava ja utuinen. Jostain yläkerrasta tulvi valoa kellariin suljetun oven takaa. Paikka haisi kosteudelta, suolalta ja joltakin muulta - lialta ja saasteilta. Hän ei nähnyt kunnolla nenäänsä pitemmälle, ei erottanut varjoja ja muotoja toisistaan kuin vain hämärästi. Huoneessa saattoi jo nyt lymytä vaikka mitä olioita.

Kiristävät köydet ympäröivät laihan tyttöparan kaikkialta, liimasivat hänet tiukasti kiinni tuoliin, mutta kädet oli jätetty vapaiksi. Ne riippuivat hyödyttöminä sivuilla kuin liaanit. Hän ei siitä huolimatta pääsisi irti mitenkään. Häneltä oli lähtenyt mehut, voimaton olo valtasi hänet. Hän antautuisi sieppaajan kynsiin, alistuisi tämän tahtoon. Niin hän oli aina tehnyt. Ottanut vastaan kaikki iskut, kolhut ja lommot, jättänyt jäljelle kirveleviä mustelmia ja vuotavia haavoja, jotka eivät koskaan paranisi, umpeutuisi.

Huterat muistikuvat tapahtuneesta virtasivat Rosen mieleen, täyttivät ne kauhukuvilla ja pelolla. Hän oli saanut viestin Lisalta, jossa tämä oli sanonut haluavansa tavata hänet ulkona illalla. Mutta hän ei ollut tullut. Sen tilalla Rose oli nähnyt tummiin pukeutuneen, huppupäisen miehen, joka oli käynyt häneen käsiksi, tukahduttanut hänen heikon vastustelunsa. Hän oli ollut vahva.

Tietenkin hänelle kävi näin. Paha onnistui aina löytämään tiensä hänen luokseen. Hän oli ollut tyhmä kuvitellessaan pakenevansa menneisyyttään Lisan luo. Se seurasi salakavalana perässä, muistutti olemassaolostaan kipein pintanaarmuin, jotka kuitenkin ulottuivat paljon syvemmälle kuin antoivat ymmärtää. Se vähäinenkin ilo piti riistää häneltä julmasti. Tämä pahuuden turmelema maailma oli liian kitsas luovuttaakseen hänelle edes murto-osaa sen kätkemistä aarteista. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän?

"Olet pelkkä nolla", kantautui synkeä ääni varjoista. Se oli tuttu, karhea ja pimeyden sävyttämä ääni, eikä Rose olisi tunnistanut sitä, ellei sen pohjavireenä olisi ollut soinnikasta mustaa samettimaisuutta.

"Hyödytön. Heikko. Säälittävä. En ymmärrä, mitä se tyttö näkee sinussa." Sanat viilsivät syvältä. Ne lausunut henkilö pysähtyi muutaman metrin päähän.

Mustat hiukset, musta pitkähihainen, mustat farkut. Musta katse.

Ty.

Se ei tullut suurena yllätyksenä, lujana iskuna palleaan. Rose oli alustakin asti epäillyt hänen vilpittömyyttään, päättänyt pitää etäisyyttä tuohon tuntemattomaan poikaan, joka käyttäytyi kylmän laskelmoivasti, turhan ovelasti. Hän halusi kysyä miksi, miksi teit tämän, mutta kuten tavallisesti, sanoja ei tullut. Vain hiljaista, tasaista hengitystä. Luovuttamisessa oli se hyvä puoli, ettei enää pelännyt. Astui vain asetetulle, valottomalle tielle, yksikin harha-askel ja oli poissa pelistä.

"Olet ainakin hiljaisempi kuin se toinen", Ty totesi sanojaan venytellen. Rose erotti rivien välistä pilkan, halveksunnan. "Poika", hän täsmensi päättäen lauseensa. Rose ei ymmärtänyt, mistä toisesta pojasta hän puhui. Mutta hän antoi Tyn puhua, höpöttää itsekseen. Osti itselleen sillä aikaa.

Mahtoiko Lisa tietää, mitä oli tapahtunut? Jos tiesi, oliko hän tulossa pelastamaan? Tuskinpa. Mistä hän voisi tietää. Rose pakottautui ajattelemaan jotain muuta, ajelehtimaan pois todellisuudesta, kuten hän oli oppinut pienenä tekemään. Hän muisti sen ensimmäisen kerran, kun oli vaihtanut katseita Lisan kanssa. Hän muisti sen sähköisen rätinän, joka oli kiirinyt ilman halki ja tavoittanut hänet. Se tunne oli ollut hänelle uusi ja saanut hänet itkun partaalle. Häntä oli koskettanut Lisan vilpitön auttamishalu häntä kohtaan, nostattanut roihuavan kipinän hänen sisällään, valannut häneen taistelutahtoa. Poistanut pimeyden väliaikaisesti. Mutta se kaikki vaivannäkö oli valunut hukkaan kuin likavesi viemäriin, jätteiden sekaan.