MUTED | chaelisa

Luku 15: Varjo

Rappusten ylös nousemista voisi jossain määrin verrata vahvuuteen - käsissäni kannoin kaikki maailman painolastit, ja taakka veti minua koko ajan alaspäin. Tarvitsin voimaa jatkaakseni eteenpäin. Mutta siitä huolimatta olin vahvempi. Jaksoin nousta portaat askel kerrallaan hitaasti. Kompastuin välillä, ja vastoinkäymisiä tuli. Mutta jatkoin silti eteenpäin. Jokainen ottamani askel vahvisti minua entisestään. Niinpä olin vieläkin vahvempi, jotta jaksoin ottaa seuraavankin askeleen. Tällä kertaa vahvempana.

* * *

"Näytä niitä viestejä", Ty sanoi. "Jotka Sera lähetti." Istuimme pöydän ääressä koulun kahvilassa, oppitunnit olivat jo loppuneet siltä päivältä. Kahvilassa ei ollut tänään paljoa väkeä, suurin osa oli kipittänyt kotiin heti tilaisuuden tullen. Jisoo oli joutunut lähtemään kotiin aikaisin, sillä hän oli luvannut vanhemmilleen olevansa tänään tiskivuorossa.

Viimeksi, kun olin istunut tällä paikalla, oli ollut lokakuun puoliväli. Jennie oli silloin istunut vastapäätäni, samalla paikalla, jossa Ty istui nyt. Olimme sopineet riitamme, jutelleet ja juoneet kahvia. Muistin sen päivän kuin eilisen, sillä silloin Rose tuli luokallemme. Siitä kaikesta tuntui olevan elinikä. En enää edes muistanut, miltä Jennien seura tuntui, saati miltä hänen kasvonsa näyttivät lähietäisyydeltä, vaikka tästä kaikesta oli kulunut vain viikkoja.

Kun Ty kurottautui ottamaan puhelimen kädestäni, ihomme koskettivat, ja lävitseni kiiri sähköinen väristys. Onneksi hän ei huomannut mitään. Itse en voinut olla huomaamatta.

"Hmm", Ty murahti selaillessaan viestit läpi. Hänen intensiivinen katseensa tuijotti herkeämättä, piinkovana puhelimeni näyttöä, aivan kuin hän voisi tuijotuksellaan käskeä sanoja muuttumaan joksikin muuksi. "Vaikuttaa siltä, että hän odottaa oikeaa hetkeä. Asialla, jota hän tarvitsee, ei ole kiire. Ei ainakaan vaikuta siltä. Muuten hän olisi mennyt suoraan asiaan..."

"Ah. Lisäksi tästä 'olen lähempänä kuin arvaatkaan' -lauseesta voisi päätellä myös sen, että hän on joku ihminen... koulusta? Sukulainen? Hän luultavasti viittaa siihen, että hän tuntee sinut...", Ty jatkoi arveluaan ja siveli sormillaan leukaansa. "Siis jos sillä on jokin merkitys. Jos se on vihje. Tai ehkei sittenkään; pelkkä tyhjänpäiväinen uhkaus kenties." Onneksi hän oli auttamassa meitä. Me totisesti tarvitsimme häntä ja hänen aivojaan.

Kun Ty sulki keskittyneesti silmänsä, huomasin vasta ensi kertaa katsovani häntä oikein kunnolla. Panin merkille, miten pitkät ja tuuheat hänen ripsensä olivat, miten kauniin muotoiset hänen kasvonsa olivat. Rosoinen, epätäydellinen, mutta silti kiehtova, mielenkiintoinen.

"Kuunteletko sinä?" Tyn vaimea ääni tavoitti minut jostain syvältä meren syövereistä. Huomasin edelleen tuijottavani häntä, ja kasvojani alkoi kuumottaa nolostuksesta. Hän oli huomannut katseeni, mutta hänen ilmeensä ei paljastanut minulle mitään hänen senhetkisistä ajatuksistaan. Nyökkäsin epävarmana, sillä en luottanut ääneeni. Minulla on tunteita häntä kohtaan, huomasin ajattelevani epäuskoisena. Mutta... miten? Milloin näin pääsi käymään? Minun ei auttanut kuin työntää kaikki tunteeni sivuun ja keskittyä Bamin pelastamiseen. Sitä paitsi minullahan oli Rose, ikioma ruusuni.

"Pitäisikö meidän lähettää hänelle viesti?" ehdotin neuvottomana.

Ty pudisti päätään kieltävästi, ja valkoiset nappikuulokkeet tipahtivat hänen korvistaan. "Ei", hän totesi sähläten samalla kuulokkeittensa johdon kanssa. "Hän odottaa sitä. Meidän pitää antaa hänen tehdä ensimmäinen siirto. Muuten hän huomaa, kuinka epätoivoisia olemme, ja kiristää otettaan entisestään. Meidän on esitettävä, että homma on hanskassa. Odotetaan, että hän lähettää sinulle uuden viestin. Kun niin käy, ilmoitat heti minulle. Okei?"