MUTED | chaelisa

Luku 22: Myrkky

Rakennus alkoi häämöttää edessäni, rajat piirtyivät ja tarkentuivat kuin kameran linssissä. Pieni omakotitalo, jonka valkoinen maali lohkeili, kuoriutui pois paljastaen värittömän seinän. Sitä ympäröi karu, tylsä piha, jota rajasi naurettavan matala puuaita. Olin miltei perillä. Enää muutama minuutti, ja olisin perillä. Murtautuisin taloon, rikkoen vaikka ikkunat tarvittaessa. En pystynyt ajattelemaan selkeästi, paniikki tahrasi järkevän ajattelun.

Mutta talo oli pimeänä.

Typerä kuolemanpelko. Olin luullut pelastavani itseni Viikatemiehen kynsistä vain ajattelemalla kuolemaa, ihan arkipäiväisissäkin tilanteissa... Ikään kuin sen murehtiminen pitäisi pahuuden etäämpänä. Vaikkei se ollut iskenyt minuun itseeni, se iski toisella tavalla, salakavalasti luikerrellen ja ujuttautuen rakkaimpieni mieliin...

* * *

"Entäpä jos pitäisimme vähän hauskaa? Yhdessä? Näin sisarusten kesken?" Ty kuiskasi hädin tuskin innostustaan peittäen. Se oli kamalaa, pahuuden riivaamaa sairautta, joka söi häntä elävältä. Hulluus. Se kiilsi hänen silmistään. "Jatkan siitä mihin isämme jäi."

Pelko tuntui nousseen esiin meren syvyyksistä, jonne se oli luikahtanut vuosia sitten. Nyt vanha uinunut peto nousi ärjäisten pintaan, muistuttaen olemassaolostaan käyden varomattoman veneilijän kimppuun. Tältä Rosesta tuntui. Ensin häneltä oli isketty ilmat pihalle, sen jälkeen kynsitty kauhulla.

Hänellä ei ollut veljeä. Mitä Ty oikein puhui? Oliko hän pahasti päästään vialla?

Rose jännittyi vaistomaisesti, kun huomasi Tyn vetävän taskustaan jonkin kiiltävän ja terävän esineen - veitsen, jonka hän painoi Rosen tärisevään, pieneen käteen. "Onneksi kärsimyksestä voi päästä. Se valinnanmahdollisuus meille ihmisille on jätetty", Ty sanoi hiljaa ja tuijotti Rosen kasvoja kivikovana, silmäänsä räpäyttämättä. "Tässä. Tee se. Et ansaitse elää. Pääset pois kärsimyksestä. Tapa se. Tapa sisälläsi oleva pahuus tällä veitsellä ja pudottaudu pelastukseen." Ty hymyili entistäkin leveämmin.

"Eihän se niin kamalaa ole. Katso nyt. Vain minä tosissani yritän pelastaa sinut. Välitän sinusta. Tämä on ainoa keino."

Tyn anova, huolestunut katse oli niin vakuuttava. Se oli samanlainen kuin tuntemattomalla miehellä, joka houkutteli lapsia autoonsa karkin avulla. Se lupasi muutosta. Kaikki järjestyy kyllä. Kyllä se siitä. Noudata vain ohjeitani, niin saat suun täyteen makeaa. Sitä se lupasi. Se lupasi uuden maailman, uuden alun, uudelleensyntymän lintuna, perhosena tai vapautena. Saisi syntyä kuin feenikslintu tuhkasta, kyyneleistä ja verestä. Upouutena ja putipuhtaana. Paratiisin porteilla, luomatta silmäystäkään taakseen, entiseen elämäänsä, astuisi sisään täydellisyyteen, maailmaan, jossa eli vain hyviä ihmisiä. Pahuus olisi nitistetty kokonaan pois Jumalan valvovan silmän alla. Ei pahuutta, ei tuskaa, ei mitään.

Rose tiukensi otettaan veitsen kahvasta. Se oli puinen, naarmuuntunut, kaunis. Kuinka helppoa olisi iskeä se sydämen läpi, päättää päivänsä, mutta samalla päästä eroon riivaavasta tuskasta. Se kestäisi vain hetken, kipu. Sitten tie pelastukseen olisi avoin. Rauha laskeutuisi mielen ylle, tyyneys pyyhkäisisi yli kuin aalto. Ei tarvitsisi enää muistaa mitä tuska tarkoitti. Ei tarvitsisi enää taistella. Voisi luovuttaa.

Samalla pimeän tunnelin toisessa päässä kuului huuto. Se kutsui Rosea nimeltä. Rose. Rose. Rose. Tuttu, lempeyden ääni tuuditti tytön syliinsä. Lisan ääni. Tämän kasvot pomppasivat Rosen mieleen tuoreina, elävinä. Hänen vaaleat hiuksensa, ruskeat silmänsä, pitkät ripsensä, auttavaiset kätensä. Kukaan ei voisi koskaan ymmärtää häntä samalla tavalla kuin tuo tyttö. Hän oli lämmin kuin villasukat pakkasöinä, puhdas kuin enkelin siipi, itse hyvyyden ruumiillistuma. Mitä hänelle tapahtuisi, jos luovuttaisin nyt?