MUTED | chaelisa

Luku 16: Ongelma

Avasin huolellisesti taitellun paperilapun, ja näin sen pursuavan kaunista, koukeroista ja kiemuraista käsialaa. Rosen käsialaa. Yhtä kaunista kuin sen luoja. Luoja, joka ei edes itse tiennyt olevansa kaunis.

Sydän kurkussa aloin lukea:

Sade kasteli lehdet, rummutti niitä luontoäidin orkesterin säestyksellä. Koko maailma itki, ja paksuja kyyneliä pullahteli pilvien rakosista, ropisi alas maahan. Näin tippuivat nuoren tytön kyyneleet. Hän hukkui niihin, suruun, kaikkeen. Elämänilo oli sammunut hänestä.

Tytön isä oli väkivaltainen diktaattori. Hän pelotteli ja uhkaili perhettään, varmisti otteensa vallan kahvasta. Tätä terrorisointia jatkui vuosia. Tytär perheineen oli omaksunut kuuliaisen roolinsa isänsä jaloissa. He olivat peloissaan. Niinpä vastarinta tukahtui päivä päivältä, niin kuin ruskan värjäämät lehdet käpristyivät.

Mutta eräänä päivänä tytön saapuessa kotiin hän huomasi jotain punaista lattialla. Siinä oli metallinen tuoksu. Kirkuen hän ryntäsi halki käytävien, juoksi, juoksi ja juoksi. Kunnes kompastui. Hän näki kaksi tummaa myttyä lattialla, jotka eivät liikkuneet, eivät eläneet. Tyttö oli kovin nuori. Mutta siitä huolimatta hän ymmärsi; äiti ja sisko olivat kuolleet. Se repi hänen sydämensä tuhansiksi säpäleiksi. Rakastaminen satutti syvältä.

Tytön isä ilmestyi varjoista, verinen veitsi kädessään, hokien: Tapa se. Tapa se. Tapa se. Tyttö huusi isäänsä. Mutta hän oli poissa. Ja sitä seuranneet päivät olivat yhtä helvettiä. Kauhuelokuvista revittyjä maisemia. Pakoa. Tuskaa. Kipua, joka tykytti sormenpäissä. Kyyneliä. Verta.

Ja lopulta se loppui, jäljellä oli vain tyhjyys. Isä joutui vankilaan. Tyttö vietiin orpokotiin. Hän ei syönyt, juonut, nukkunut eikä puhunut. Siinä, tuijottaen tummenevaa taivasta, joka toisi yön hiljaisuuden tullessaan, hän päätti, ettei puhuisi enää koskaan.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin oli se, että tämä oli Rosen puhetta. Hänen ajatuksiaan ja hänen tuntemuksiaan paperille kirjoitettuna. Hyvän käsialansa lisäksi tyttö oli jopa erinomainen kirjoittamaan. Toinen asia, jonka tajusin oli se, että tämä oli Rosen tarina, Rosen menneisyys, eikä mikään typerä satu. Se kaikki oli peitelty ja siroteltu tarinan muotoon, kaunisteltu ja kuvailtu.

Kyyneleet sumensivat katseeni, ja pyyhin ne nopeasti hihaani. Kaunista, mutta samalla hirvittävän rumaa. Koko tarina huokui peiteltyä surua ja pitelemätöntä kärsimystä. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tällaista, ei kenenkään. Voi, Rose. Olin kauan luullut ymmärtäväni hänen hiljaisuuttaan, kuvitellut pystyväni parantamaan sen. Mutta tosiasiassa en tienyt mitään siitä. Hänen menneisyydestään. Sitä ei noin vain parannettu. Nyt todella ymmärsin hänen vaitonaisuuttaan. Enkä silti tarpeeksi.

En tiennyt, mitä todellinen tuska merkitsi. Saatoin vain arvailla.

* * *

Paiskasin oven kiukuspäissäni kiinni niin, että seinät tutisivat. Jennie kääntyi katsomaan minua yllättyneenä, mutta käänsi saman tien katseensa. Muut oppilaat olivat jo valuneet ulos kuolettavan tylsältä matematiikan tunnilta, ja taulu oli jäänyt pyyhkimättä, minkä vuoksi siellä komeili mutkikkaita yhtälöitä. En ymmärtänyt niistä hölkäsen pöläystäkään.

"Jennie! Voi, hemmetti! Nyt kyllä kuuntelet!" ärähdin ja harpoin hänen luokseen. Korvistani tuprusi höyryä; olin kuin ylikuumennettu kattila. Olin saanut tarpeekseni Jennien välttelevästä ja ylimielisestä käytöksestä.