Sattuu... sattuu niin hirveästi. Fyysinen kipu ei ollut mitään verrattuna mielipahaan ja tuskaan, joka jäyti minua sisältäpäin. Tunsin itseni niin heikoksi ja pieneksi. Mitä pahaa olin tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? En halunnut muuta kuin elää rauhassa ja onnellisena vailla huolen häivää. Mutta miksi sitten tämän maailman oli niin kauhean vaikeaa suoda minulle sitä iloa?
* * *
Ennen kuin tajusinkaan, huomasin jalkojeni kuljettavan minua salin uloskäynnille. Oppituntia oli jäljellä vajaat kolme varttia. Pääsin livahtamaan tunnilta melko huomaamattomasti, sillä kaikkien vaitonaiset katseet olivat kiinnittyneinä opettajaan, joka sätti jokaista vuoron perään.
Suljin saliin johtavan oven varovasti ja suuntasin pukuhuoneille. Ne olivat pitkän ja kapean käytävän päässä, kahden valtavan liikuntasalin välissä. Suuntasin äänettömästi hiipien lähimmäiselle ovelle, jonka takana tiesin vaatteideni ja kassieni olevan säilytyksessä. Ostaakseni itselleni lisäaikaa tuijotin mukamas kiinnostuneena oven valkoista maalipintaa sekä tekstikylttiä, jossa luki suurin, mustin ja selvin kirjaimin 'pukuhuone'.
Nostin tärisevän käteni oven kylmälle metallikahvalle. Sydämeni takoi rinnassani, ja tunsin itseni erittäin hermostuneeksi. Jostain kumman syystä en saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta oven avaamiseen. Mitä minä oikein vitkuttelin? En saisi jänistää nyt, kun oli tosi kyseessä. Minun tukeani tarvittiin.
Tiesin, että olin typerä, sillä sehän oli vain pelkkä ovi. En minä oikeastaan pelännyt oven avaamista, vaan sitä mitä sen takaa löytyisi. Tai en varsinaisesti pelännyt, vaan pikemminkin hermoilin. Ajatukseni olivat takussa, sillä hermoni tuntuivat olevan tiukassa solmussa, eikä ajatuksenjuoksu oikein luistanut.
Painoin korvani viileää ovea vasten ja pinnistin kuuloni äärimmilleni kuunnellakseni sen takaa kantautuvia ääniä. Hetkeen korvani eivät tavoittaneet pienintäkään värähtelyä, joka olisi kielinyt siitä, että oven toisella puolen oli joku. Sitten aloin kuulla veden vaimeaa lotinaa, kun joku avasi käsienpesualtaan hanan.
Nielaisin ja rukoilin Jumalalta rohkeutta ja itsevarmuutta. Jos oven toisella puolen oli todellakin hajoamispisteessä oleva Rose, en todellakaan saisi tehdä yhtäkään virheliikettä tai voisin särkeä hänen sydämensä tuhansiksi korjaamattomiksi säpäleiksi. Halusin päinvastoin auttaa häntä. Halusin olla lääke, joka sopivalla annostuksella parantaisi tytön tuosta hiljaisesta sairaudestaan, joka hallitsi tämän elämää kovin ja kivuliain ottein. Tai ainakin edes lievittäisi oireita.
Ennen kuin ehdin muuttaa mieleni, riuhtaisin oven auki.
Rose käännähti vaistomaisesti ympäri, ja minut nähdessään väri pakeni tytön kasvoilta jättäen ne luunvalkoisiksi kuin haamulla. Hän seisoi reilun viiden metrin päässä minusta käsienpesualtaan edessä, joka nojasi oikeanpuoleiseen seinään. Tein nopean katsauksen huoneessa. Tasaisin asetetut penkkirivistöt olivat paikoillaan, ja hujan hajan viskotut kassit ja kengät koskemattomia. Yksi kassi lojui avattuna maassa Rosen jalkojen juuressa, ja tunnistin tuon laukun omakseni. Mitä hän oikein touhusi? Miksi hän oli penkonut tavaroitani?
Avasin suuni kysyäkseni asiaa häneltä, mutta ääntä ei tullut. Rosen pelokas katse tapitti minua, tuntui katsovan syvälle sieluuni. Minusta tuntui, että sillä hetkellä hän pelkäsi jopa minua enemmän. Tiesin, että minun pitäisi sanoa jotain, mutta kerrankin tunsin pääni olevan typötyhjä ajatuksista ja sanoista. Rose piilotteli kädet selkänsä takana nojaten altaaseen, mikä sai epäilykseni heräämään. Mitä hän oikein piilotteli minulta? Olin varma, että hän teki jotain sääntöjen vastaista, sillä miksi hän muuten olisi käyttäytynyt noin salamyhkäisesti?
YOU ARE READING
MUTED | chaelisa
Fanfiction❝Rosé oli itse hiljaisuus. Hänelle puhuessani minusta tuntui kuin olisin puhunut hiljaisuudelle. Kun sanoin hänelle niin, hän ei vastannut. Hän oli hiljaa. Ainoa ääni, joka hänestä lähti, oli hänen tasaisen hiljainen hengityksensä.❞ Tyttö nimeltä Ro...
