MUTED | chaelisa

Luku 19: Epäilty

Bam: Nuuhkin hänen oransseja hiuksiaan, pyyhin hänen kyyneleensä, silitän hänen poskeaan.

Bam: Veitsi kädessä. Veren värjätessä maan.

Bam: Mutta hän ei inahdakaan...

Rose. Seralla oli Rose. Siihen hän viittasi. Apua, voi hyvä Jumala. Älä anna tämän tapahtua. Ei, ei, ei. Ei Rosea, ei Bamin lisäksi vielä häntäkin. Sydämeni ei kestänyt. Jumala ei ollut luonut minua kovasydämiseksi soturiksi. Hän oli luonut minut hennoksi pikku prinsessaksi.

Minä: Mitä sinä haluat? Mitä tahansa, kunhan et satuta häntä!

Bam: Rose. Haluan Rosen.

Bam: Hyvästi. Ja kiitos avusta.

Avusta? En minä ole tarjonnut hänelle apua. En ole tehnyt mitään Seran hyväksi, en ikinä. Ainakaan tahallani. Vai oliko hän huiputtanut minua? Käyttänyt minua hyväkseen? Mutta miten, hänhän ei ole edes lähettänyt minulle viestejä? Sitten ymmärsin. Pieni hehkulamppu syttyi päänupissani ja valaisi kaiken juurta jaksain. Kaikki tuntui nyt yhtä selvältä ja terävältä kuin lyijykynäpiirros.

Olen lähempänä kuin arvaatkaan... Sen on täytynyt olla joku henkilö, jonka tunnen. Joku, joka oli voinut antaa ohjeet minulle suoraan ilman, että edes tajusin. Aivan kuten Ty sanoi. Vihollinen, jota luulin ystäväksi. Kuinka monta sellaista henkilöä tunnen? Vain muutaman. Tämän ei siis pitäisi olla vaikeaa.

Ja mielessäni oli silti vain yksi henkilö.

* * *

Kello näytti vasta kahdeksaa, mutta ulkona oli silti pilkkopimeää. Vielä ehtisin. Minun oli pakko ehtiä. Olin liian kauhuissani kyetäkseni ajattelemaan järkevästi, mutta minun oli yritettävä. Nyt ei ollut aikaa olla pelkuri. Rosen ja Bamin henki riippui minusta. Tämä päätös saattoi olla yksi elämäni suurimmista. Ja tyhmimmistä.

Puin ylleni mustat ja mahdollisimman huomaamattomat vaatteet, aluspaidan, yksinkertaisen hupparin, veljeni pari kokoa liian isot farkut ja kietaisin isäni vanhan vyön lanteilleni estääkseni niitä valahtamasta nilkkoihin. Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei minua pelottanut lainkaan. Suonissani virtasi siitä huolimatta veren sijasta myrkkyä, ja se valoi minuun tarmoa.

Tungin puhelimen farkkujen takataskuun, pois näkyvistä. Kyhelsin suttuisen ja löyhän nutturan ja vedin mustan hupun pääni yli peittääkseni vaaleat hiukseni. Ne näkyisivät kilometrien kantamiin. En halunnut enkä aikonut jäädä kiinni tänä yönä.

Kuulostelin alakerrasta kuuluvia ääniä. Hyvä. Vanhempani istuivat katsomassa televisiota, joka huusi täyttä kurkkua saippuaoopperaa. Veljeni huoneesta käytävää vastapäätä kuului raivokasta tietokoneen naputtelua ja voimakkaita kirosanoja, joita tämä päästeli hävitessään pelin. Huoneessani oli niin hiljaista, että saatoin kuulla oman vereni kohisevan korvissani, ja sydämeni tikittävän samaan tahtiin kellon lyöntien kanssa.

Päätin varmuuden vuoksi jättää valot huoneeseeni päälle, jotta se ainakin hetken hämäisi vanhempiani, jos he sattuisivat kävelemään oveni ohitse. Menin petaamattoman sänkyni luo, jossa lojui kaikenlaista sälää aina kirjoista pehmoleluihin. Kyhäilin niistä omituisen rakennelman, joka ainakin nopeasti katsottuna muistutti makaavaa ihmishahmoa. Vedin vielä päälle hailakankeltaisen, kukkakuviollisen peittoni ja pysähdyin hetkeksi ihastelemaan aikaansaannostani. Se tosiaan, kieltämättä, muistutti hieman minua makaamassa sykkyrässä, sikiöasennossa.

Tiesin, etteivät surkeat yritykseni ketään kauaa hämäisi, minkä vuoksi päätin pitää kiirettä. Silmäilin nopeasti huoneeni halki ja totesin kaiken olevan kunnossa, ennen kuin suljin oven hiljaa perässäni. Käytävä ei ollut koskaan vaikuttanut yhtä pitkältä. Se tuntui venyvän ja jatkuvan loputtomiin. Seinillä olevat muotokuvat tuijottivat ja ilkkuivat minua, kun hiipparoin niiden ohi henkeäni pidätellen.