Se on sairaus

Å

"Noah?" kysyy vähän liiankin tuttu ääni, ei hyvällä tavalla tuttu. Ei sillä, jee ihanaa nähdä jälleen tavalla tuttu, vaan enemmänkin niin, että toivoisin hänen katoavan jonnekkin kauas, jossa minun ei enää ikinä tarvitsisi nähdä häntä ja hänen rumaa naamaansa.

"Oliko sulla jotain asiaa?" mä kysyn, kun se kattoo mua varovasti. Mä tuijotan takaisin, vähän haastavasti. En samalla tavalla, kuin ennen. En ole muutenkaan enää se sama ihminen, joka joskus olin. Se ihminen on ikuisesti poissa, eikä tule enää takaisin.

"Mä haluan vain, tota, jutella", se sanoo, katse kulkien pitkin mun vartaloa. Sitten se kääntää katseensa pois.

"Mistä?" kysyn terävästi, nostaen leukaani pystyyn. En anna hänen nähdä, en anna hänen nähdä miten hän on tappanut minut sisältä.

"Mä.." se aloittaa, tarttuen sitten olkapäästäni kiinni. Peräännyn pois päin. Pidän katseen siinä, joka askeleella, kun peruutan kauas sen luota. Lähemmäs paikkaa, jossa kaikki muut ovat.

"Älä koske muhun!" huudan. Se astuu askeleita lähemmäs. Mä peräännyn sitä mukaa, kun se lähestyy. "Kuulitko? Mene pois", jatkan, mutta minua oikeasti pelottaa.

"Noah mä vaan.." isä aloittaa, mutta lause jää kesken.

"Pysähdy tai mä ammun", ihanan tuttu ääni sanoo. Isä lopettaa viimein. Hän kääntyy liioitellun hitaasti ja katsoo Reediä, joka osoittaa asetta suoraan isään, näyttämättä yhtään edes harkitsevan sen laskemista. Juuri tollaista asennetta haluaisin itsellenikin. En tälläistä pelkuruutta, kun se vähäänkään hipaisee minua.

"Sä et koske mun rakkaaseen, okei?" Reed ilmoittaa ja katsoo minua kysyvästi. Vähän kuin, että ampuakko vai ei. Pudistan päätäni, mutta ase ei laskeudu sen kädestä.

Kierrän isän kaukaa ja juoksen Reedin viereen, laitan käteni sen käsille, jolloin se rauhoittuu ja laskee aseen.

"Seuraavalla kerralla mä ammun sut", Reed uhkaa ja kyllä siitä huomaa, että se on tosissaan. Mä hymyilen, se suojelee mua.

"Rauhotu", mä pyydän, kun se mulkoilee isää murhaavasti, jos katse voisi todella tappaa niinkuin puhutaan, niin isä ei olisi varmaan koskaan edes kerennyt syntyäkkään, niin paha se katse on.

"Miten ne tytöt pärjää?" kysyn Reediltä, jonka ilme synkistyy vielä enemmän. Isä menee telttaan ärtyneen näköisenä.

"Toinen menehtyi verenhukkaan ja toinen viilsi kurkkunsa auki", Reed toteaa tyynesti. Mun suusta pääsee jokin outo ääni, joka kuulostaa vähän niiskaisun ja kiljaisun yhdistelmältä.

Tunnelma on kaikilla hiukan alamaissa, kun me syödään lounasta. Isä tuijottaa minua herkeämättä, Carl hymyilee minulle toiselta puolelta ja Reed mulkoilee molempia.

"Noah, voinko mä puhua sun kanssa hetken kahdestaan?" Carl kysyy yhtäkkiä. Mä nyökkään hitaasti, saan Reediltä epäileväisen katseen. Se ei edes tiedä mun ja Carlin suudelmasta. Painan mieleeni, että kerron Reedille siitä heti, kun olen puhunut Carlin kanssa.

Carl johdattelee mut pois näköetäisyydeltä ja suutelee mua suoraan suulle. Työnnän sen pois ja katson sitä pahoittelevasti.

"Mä..", aloitan, mutta se keskeyttää mut.

"Kyllä mä ymmärrän, sä olit Reedille vihainen, mutta mä halusin vaa varmistaa. Pitihän mun vielä kerran saada nauttia sun huulista", Carl ilmoittaa. Sitten se kääntyy ja yrittää lähteä. Mä tarraan kiinni sen paidan hihasta, vedän sen takaisin. Suutelen sitä suoraan suulle, tietämättä itsekkään syytä. Ja se suudelma vain jatkuu ja jatkuu, mun elimistö huutaa lisää. Mun mieli huutaa lisää.

Mun sydän on ainoa, joka kysyy, mitä vittua mä oikein teen?

Työnnän Carlin uudestaan pois. Painan kasvot käsiin.

"Voi saatana, helvetti, perkele", kiroan ääneen, tajuten, mitä juuri tein.

"Hei, sä ja Reed ootte hyvä pari. Älä anna mun tulla teidän väliin", Carl sanoo. Sitten kuulen askeleet, kun hän lähtee.

Otan jalat alleni, juoksen Reedin luo. Puuskutan hengästyneenä, kun pysähdyn hänen hämmentyneiden kasvojen eteen.

"Meiän pitää puhua", mä puuskutan, Reed vain tuijottaa mua. Nousee sitten ylös ja mä seuraan sitä hengästyneenä, ahmien happea mahdollisimman paljon keuhkoihini.

Se pysähtyy puun viereen, nojaa siihen. Mä näen sen silmistä, että se epäilee jotain.

Katson maahan jalkoihini.

"Mä suutelin Carlin kanssa", tunnustan pala kurkussa. Mitä oikein ajattelin?

"Okei", kuulen Reedin sanovan. Nostan katseeni hänen silmiinsä. Hän ei ole vihainen, ei pettynyt eikä surullinen. Hänen naamallaan ei kirjaimellisesti näy mitään. Hänen äänestäkään ei kuulu yhtään mikään tunnetila. Ihan sama, kuin olisin juuri todennut, että mulla on sininen huppari.

"Okei?" toistan hänen sanaansa. Mikä reaktio tuo on olevinaan?

"Eihän me olla edes yhdessä", se toteaa ja lähtee.