Se on sairaus

Z

Me jatketaan matkaa, kuluu kaksi päivää. Lopulta me päätetään pitää päivän mittainen tauko, koska kaikki valittavat etteivät jaksa kävellä enää yhtää enempään.

Me pysähdytään kivikon viereen, missään ei ole vettä, mutta onneksi Reedillä ja mulla on sitä vielä repussa. Mä en ole puhunut Julianille sanaakaan sen jälkeen, mitä se teki.

Nyt kun mä istun yksin kivikossa, niin se näyttää haluavan käyttää tilaisuuden hyödyksi.

"Noah, anteeks", se pyytää. Todella vakuuttavaa.

"Mä en tiedä mikä muhun meni, mä olin vaan kateellinen", Julian jatkaa.

"Anna olla, unohdetaan vaan koko juttu, mutta jos sä enää kosketkaan Reediin niin mä ammun sut, okei?"

"Okei", Julian mutisee. Se häipyy, jättäen mut yksin siihen istumaan. Vedän syvään henkeä, kaikki on vain muuttunut niin nopeasti.

Kuulen muiden puheensorinan ja naurun tänne asti, näen heidän istuvan ringissä, kun Reed yrittää sytyttää nuotiota.

Reed saa nuotion sytytettyä ja jättää muut sinne, se tulee mun luo.

"Miten menee?" Reed kysyy, istuen mun viereen. En vastaa, tuijotan Juliania joka lämmittelee käsiään tulen vieressä. Miten voisin vastata kysymykseen, johon en itsekkään tiedä vastausta?

"Noah, tiesitkö että oot mulle tärkeä?" Reed kysyy yhtäkkiä. Suupieleni kaartuvat hymyyn ja käännyn katsomaan häntä.

"Säkin mulle", vastaan ja sen käsi silittelee mun poskea. Reedin etusormi käy huulieni päällä, hän nuolaisee omia huuliaan, joka saa katseeni niihin.

Varovasti ja hitaasti, hän siirtää huulensa huulilleni. Kiduttavan hellästi huulemme sulautuvat toisiinsa ja lämmin virta sisälläni lisääntyy.

"Auttakaa joku!" kuuluu äkillinen kimeä kiljaisu, joka saa meidän henkisen yhteyden katkeamaan ja huulet erilleen toisistaan.

Jään kieltämättä kaipaamaan Reedin huulia, kun pujottelen kaikkia muita nopeammin kahden tytön luo.

"Elise on haavoittunut", punatukkainen tyttö parahtaa. Hän kannattelee brunettea kaikilla voimavaroillaan ja otan Elisen käsilleni. "Susi raateli sitä!" tyttö jatkaa.

"Tuokaa ensiapu laukku!" kuulen Reedin huutavan ja näen hänen pinkovan minun, punatukan ja Elisen luokse.

Tyttö lyyhistyy maahan polvilleen, hän näyttää tosi väsyneeltä ja likaiselta. Milloinkohan hän on viimeeksi nukkunut? Rinkuloista silmien alla voin päätellä, ettei ainakaan hetkeen.

Elisen silmät ovat sulkeutuneet, hengitys pinnallista ja pulssi heikko. Paita on mahan kohdalta aivan veressä.

Annie pinkoo ensiapulaukun kanssa, Reed avaa sen kiireellä.

Hän vetää Elisen toppia mahan kohdalta ja tuijottaa haavaa. Käännän katseeni pois, mitä sille on oikein tapahtunut?

"Tää haava pitäisi tikata", Reed ilmoittaa Kaikki vilkuilevat toisiaan.  Carl yskäisee saaden katseet itseensä.

"Mä tota oon koulutukseltani lääkäri, mutta...", se aloittaa.

"Hyvä, sitten sä voit tikata sen", Annie sanoo innoissaan. Carlin silmät laajenevat hiukan.

"En mä osaa", se toteaa.

"Yritä nyt edes", punahiuksinen anelee. Se katsoo Carliin yrittäen vedota tämän myötätuntoon. Mulla ei olisi ainakaan sydäntä kieltäytyä.

"Hyvä on, Elizabeth voitko hakea mun tavarat mun kassista? Tai tuo koko kassi", Carl pyytää. Elizabeth juoksee teltoille kiireellä, jokainen minuutti tuntuu äärimäisen tärkeältä juuri nyt.

Tuntuu, että Elise voi kuolla minä hetkenä hyvänsä. Elizabeth tuo kassin Carlille, joka kaivaa sieltä kasan tavaroita.

"Valitettavasti mulla ei oo nyt sondia", se pahoittelee. Vilkaisen Reediä. Mikä on sondi? En oo ikinä kuullutkaan.

"Mä tarvin litran vettä ja purkin suolaa", Carl ilmoittaa. Mä lähden vuorostaan pinkomaan, etsin vesipullon. Otan vesipullon ja pengon Reedin reppua.

Ottiko se suolan mukaan? Löydän lasipurkin, jossa on joko suolaa tai sokeria. Avaan korkin ja tungen sormeni sinne. Maistan sitä, se on sokeria. Laitan korkin kiinni jatkan penkomista, kunnes käteeni osuu toinen purkki. Maistan sitäkin, se on suolaa.

Lähden juoksemaan pullollisen vettä ja suolapurkin kanssa muiden luokse. Ojennan ne Carlille, joka ottaa ne kiittäen vastaan. Se sekoittaa veteen suolaa.

Ihmiset vaihtelevat katseita, tietääkö Carl varmasti mitä se tekee. Sitten se ojentaa mulle suolapurkin, joten lähden viemään sen takaisin. Kun saavun taas muiden luo, niin vesipullo on tyhjänä maassa.

"Mihin sä tarvit sitä edes?" mä kysyn tyhmänä, kun se kaivaa kassista jotakin.

"Haavan puhdistukseen, tästä tulee riskialtista, koska en oo ennen ommellut haavoja mulla ei oo kaikki välineitä", se huomauttaa. En jää kuuntelemaan tai katsomaan enempää, en vain pysty.

Kävelen takaisin teltoille, haluan olla hetken yksin.