Se on sairaus

L

Mä herään puheeseen. Avaan silmäni unisena ja mun sydäntä kirpaisee, kun muistan kuka olen ja missä olen.

“Katos katos, tuhkimo herää uniltaan”, Zeke huomauttaa, jolloin kaikki kolme katsovat minua.

“Tarkotit varmaan prinsessa Ruususta”, huomauttaa punatukka, joka saa Zeken katsomaan sitä kiukkuisena. Se näyttää siltä, että voisi jopa murhata.

“Kuka kysyi sulta, Remi?” Zeke kysyy, selvästi yrittäen haastaa riitaa. Remi on kuitenkin onneksi fiksumpi, eikä ala riitelemään. Se kohauttaa olkapäitään, jolloin Zekekin tajuaa lopettaa.

“Me muuten tutkittiin sun reppu”, Reed huomauttaa ja mun katse kulkeutuu lattialle, jossa mun reppu on eri asennossa, kuin mihin sen jätin. Ponkaisen ylös ja ryntään repulleni, katsoen missä kaikki mun tavarat on, mutta se on tyhjä.

“Rauhotu, sun vaatteet on lipastossa alimmalla hyllyllä ja ruuat ruokakaapissa”, Zeke naurahtaa, mutta saa multa mulkaisun.”Me nimittäin päätettiin, että annetaan sun olla täällä väliaikaisesti”, se jatkaa.

Se katsoo mua odottavasti, löytääkseen edes jotain kiitollisuuden tai huojentunutta pilkettä, koska me kaikki tiedetään, että mä kuolisin tuolla ulkona. Mä en kuitenkaan jaksa innostua siitä, että mä joudun asumaan huoneessa maan alla, varsinkin kun mä olen ulkoihmisiä. Haukottelen väsyneenä ja istahdan takasin sängylle.

“Jippii”, vastaan hiljaa ja köyhästi, en voi olla huomaamatta miten Remi ja Reed vilkaisevat toisiaan. Mulle tää on kauheaa kidutusta, koska jokainen heistä on hyvännäköinen, mutta ne kaikki ovat myös jätkiä. Jokainen heistä vetää mua puoleensa omalla tavallaan, joka on pelottavaa.

“Nyt me kerrotaan säännöt. Eli et saa missään nimessä, ilman meidän lupaa, poistua täältä. Se on tärkein sääntö, vaikka tää pommitettaisi maan tasalle, et saa poistua ilman jonkun meistä lupaa. Onko selvä?”

“On”, vastaan, mutta tietoisena siitä, että mä tulisin todennäköisesti rikkomaan tätä sääntöä. Enemmin tai myöhemmin mä todennäköisesti selvittäisin tien ulos täältä.

“Toinen sääntö on, että sä et saa penkoa tavaroita ja kolmas, sun täytyy totella kaikkea mitä me sanotaan”, Zeke jatkaa, katsoen kokoajan mun reaktiota.

“Ihme alistamisleikit”, mutisen hiljaa. Remi purskahtaa nauruun.

“Siis mitä?” Zeke kysyy hämmentyneenä. Se ei mun onnekseni kuullut mitä mä sanoin.

“Ei mitään”, sanon viattomasti, kuin pieni enkeli.

“Ja me ei jätetä sua tänne yksin, niin sovittiin, että täällä on aina vähintään yksi meistä vahtimassa sua”, Zeke kertoo.

Okei, oliko muuta? Mua ei kiinnosta vahtiiko joku mua, mä haluan vain syödä ja nukkua. Haluan vain unohtaa sen faktan, että oon rikollinen, joka joutuu pakoilemaan luolassa kuolemantuomiota kolmen kuuman jätkän seurassa. Toisaalta oli ne miten kuumia tahansa, miesten väliset suhteet ovat väärin. Ehdottomasti väärin, nainen ja mies ovat ainoa oikea paritus.

“Mun ja Zeken pitää mennä, meillä on töitä, mutta Remi jää tänne sun kanssa”, Reed ilmoittaa. No kiva, jään tänne random pojan kanssa.

Toisaalta, kaikki täällä ovat auttaneet mua paitsi Reed, jota mä autoin. Ehkä mä selviän tästä. Ehkä.

Reed ja Zeke kävelevät pois, yritän tähyillä minne ne menivät, mutta en näe. Mä katselen Remiä. Sen punaisia hiuksia, Reedin kasvoilta näyttäviä kasvoja.

Se katsoo mua, me vain tuijotetaan toisiamme. Molemmat on aivan hiljaa, enkä mä tiedä pitäsikö mun sanoa jotain, se on kiusallista.

"Onko sulla nälkä?" se kysyy ja mä nyökkään. Mä tunnen miten mun vatsa kurnii ja huutaa nälästä.

"Mä voin tehä meille kunnon luksus aamiaisen", se ilmoittaa ja kaivaa jääkaapista aineksia.

Mä harhailen huoneessa ja huomaan peilin. Kuvajainen, joka tuijottaa mua peilistä takaisin, ei edes näytä minulta.

Mulla ei ole noin tummia silmäpusseja, enkä mä näytä noin hauraalta tai kalpealta. Mitä minulle on oikein tapahtunut?

Remi hyräilee hyväntuulisena, mä yritän asetella mun hiuksia hyvin.

"Kaikki hyvin?" Remi kysyy ja vilkaisee minua nopeasti, ennenkuin kaivaa lautasia kaapista.

"Ei", vastaan totuudenmukaisesti. Miten kaikki muka voisi olla hyvin? Miten mikään voi olla enää koskaan hyvin?

Mun tulevaisuus on enää musta muodoton möykky, eikä siitä saa yhtään mitään selvää, ei, vaikka sitä katsoisi millä tavalla tahansa.

"Hei kyllä kaikki järjestyy, mä lupaan", se kuiskaa mulle ja tulee halaamaan mua. Kiedon käteni Remin ympärille, se on lämmin ja turvallinen.

Ennenkuin huomaankaan, kyynel valuu pitkin mun poskea. Kastelen sen paitaa, kun yhä useampi kyynel lähtee valumaan.

"Sä et voi tietää sitä", mä väitän ja alan nyyhkyttää.

Mitä Remi muka tietää yhtään mitään mistään? Se ei tiedä, millaista on päivä toisensa jälkeen, toivoa turhaan, että kaikki muuttuisi paremmaksi.

Se ei tiedä miltä tuntuu, odottavan jotain muutosta, odottavan, että elämä muuttuisikin helpommaksi, koska mä en ole tarpeeksi vahva kestämään sitä näin.

Kuin kaikki hajoaisi palasiksi, pala kerrallaan. Palojen viiltäessä rintaani auki, repiessä sydäntäni, kunnes se ei enää lyö mun kehon sisällä. Kunnes se on upotettu loputtomaan tyhjyyteen,  lopulta pimeys vie sen kokonaan. Nyt mun ainoa vaihtoehto on odottaa, vain odottaa hidasta ja tuskallista kuolemaa. Odottaa kunnes  sydän lakkaa lyömästä ja haavoihin sattumasta.

Mitä Remi siitä tietää? Ei mitään!

"Asiat paranee tästä", Remi lupaa ja sen vartalo lämmittää mua. Viimeinen kyynel valuu pitkin poskeani, kunnes kasaan itseni uudestaan.

Nyt mun täytyy olla vahva, mun on pakko. Vain vahvat selviävät ja mä olen selviytyjä.