Se on sairaus

O

Me saavutaan talon pihaan ja Reed johdattaa mut sisälle. Katselen ympärilleni, se näyttää melkein ihan samalta, kuin minunkin koti. Tunnen piston sydämessäni.

Reed heittää mua repulla. Katson sitä hiukan kysyvästi.

"Mee yläkertaan, ensimmäinen huone vasemmalla. Siellä on vaatekaappi, pakkaa reppu täyteen vaatteita ja ota ylimmästä kaapista kaksi vilttiä", Reed käskee.

Tottelen kyselemättä ja menen portaat ylös. Pakkaan vaatteita reppuun ja yhtäkkiä huomaan todella pörröisen näköisen valkoisen hupparin ja yhtäkkiä minulla onkin kylmä. Päätän ettei Reed suutu, jos vähän lainaan sitä.

Puen sen ylleni ja se lämmittää mukavasti. Se tuoksuu pesuaineelta ja Reediltä.

Reed tulee huoneeseen ja virnistää, muttei sano mitään. Ei, ennenkuin se kävelee mun ohi, kuiskaten samalla mun korvaan:

"Sä näytät tosi hyvältä mun hupparissa"

Tunnen sen hengityksen lämpimänä mun korvaa vasten. Jähmetyn, mutta hetkessä se onkin jo poissa.

Käännyn katsomaan mitä se tekee, se nostaa sängystään patjan pois ja kaivaa rasian sen alta.

Hän nostaa sen lattialle ja avaa sen. Hän ottaa rasiasta linkkuveitsen, tulitikut ja kasan rahaa.

"Mitä varten noi on?" mä kysyn, kun se laittaa ne reppuun.

"Me tarvitaan niitä selviytymiseen", Reed toteaa rennosti, kuin olisi juuri puhunut säästä.

"Selviytymiseen?" toistan lähes kauhistuneena, mutta Reed vain sulkee repun ja ojentaa sen mulle, heittäen itse toisen repun selkään.

"Niin, tästä lähtien meillä ei oo enää kotia, eikä me voida luottaa muuta kun toisiimme ja Zekeen, joka me tavataan aukiolla auringon laskiessa", Reed sanoo hiukan kireämmin.

"Mutta entä sun perhe? Entä sun tulevaisuus?" mä kysyn paniikissa.

"Riskeerasin kaiken jo ajat sitten, tiesin mihin olin ryhtymässä", Reed kertoo ja me kävellään ulos sen talosta. Olen vieläkin järkyttynyt, kun laitan repun paremmin selkääni.

"Miten riskeerasit?" mä kysyn uteliaana.

"Mä en osaa selittää, mä näytän sulle, kun me ollaan haettu Zeke", Reed vastaa ja mä seuraan sitä. Kuuluu naksahdus. Kuuluu raksahdus, sitten toinen.

Me molemmat jähmetytään. Se ei voi olla eläin, koska ne ovat selvästikin askelia. Pyörähdän ympäri ja meiän takana seisoo mies ase käsissään, osoittaen sitä meitä kohti.

"Liikkumatta tai ammun", se uhkaa. Katson järkyttyneenä Reediä, Reed näyttää hämmentävän rauhalliselta.

"Tiputtakaa reput ja tulkaa tänne, pitäen kokoajan käsiänne ylhäällä", mies käskee. Matkin Reediä, kun se tiputtaa repun.

Tähänkö se päättyy, nytkö mä sitten viimein kuolen?  Miten Reed voi olla noin tyyni, eikö se tajua, että me kuollaan?

"Nyt te teette niinkuin minä sano..." mies aloittaa, mutta lause jää kesken, kun Reed lyö miestä naamaan ja ottaa aseen miehen kädestä.

Hetkeäkään empimättä, hetkeäkään miettimättä, se painaa liipaisinta ja mies lyyhistyy maahan.

Mä en ikinä tule unohtamaan näkyä, kun miehen veri leviää ympäriinsä, Reed laittaa aseen rennosti taskuunsa ja katsoo kuollutta ruumista halveksuvasti.

Se paukaus jää mun päähän soimaan, mun korvissa vinkuu. Katson Reediä, miten se voi olla noin tyynesti?

Mä ehkä tapoin mun oman äitini, mutta luulin, etten koskaan tulisi enää näkemään ruumista.

Räpyttelen silmiäni ja tunnen itkeväni,  koska seison suoraan ruumiin vieressä.

Reed katsoo mua hiukan huolestuneena, marssii reppujen luo ja ottaa toisen selkäänsä.

"Luota muhun, ota reppu ja tule", se pyytää. Mä liikun, mun jalat tuntuu veteliltä.

Mä otan repun maasta ja lähden seuraamaan Reediä. Me ei puhuta mitään, mun kurkkua kuivaa.

"Miten sä pystyit tappaa ihmisen noin vain?" mä kysyn. Reed pysähtyy, se näyttää väsyneeltä.

"Sä ymmärtäisit ehkä, jos tajuaisit kuinka monta ihmishenkeä pelastin tolla", Reed selittää, mutta en vieläkään ymmärrä. Miten niin pelasti ihmishenkiä?

Miten niin? Mä en saa tätä mun mielestä, vain yksi painallus ja kaikki loppuu.

Mua alkaa oksettaa, taas. Mä kumarrun metsään, mutta oksennusta ei vaan tule. En edes muista milloin viimeeksi söin.

"Mulla on hirveä nälkä ja olo", valitan Reedille. Se kaivaa repustaan mulle proteiinipatukan ja jatkaa sitten matkaa. Laahustan sen perässä, haluaisin pysähtyä, mutta tiedän, että se olisi vaarallista. Saan patukan syötyä ja sujautan roskan taskuuni.

Mulla on ihan kamala olo.

"Reed, mä en vaan jaksa", sanon yhtäkkiä, jolloin Reed kääntyy katsomaan mua huolestuneesti.

"Me voidaan kyllä pysähtyä hetkeksi", Reed vastaa, vilkuillen ympäriinsä ja sitten mua.

"En mä sitä tarkoittanut", vastaan hiljaa, mutta niin hiljaa, ettei Reed kuule.