N

1.6K 178 164
                                    

"Noah, herää!" joku käskee ja mä tunnen miten mua ravistellaan. Avaan silmäni ja kohtaan huolestuneen Reedin kasvot.

Sen otsaa pitkin valuu hikipisaroita. Aurinko on jo nousemassa, ensimmäiset säteet tavoittelevat maanpintaa.

"Mitä?" mä kysyn unisena, nousten pusikosta, enkä muista käyneeni sinne nukkumaan. Tuntuu, kuin olisin vetänyt kännit ja herännyt krapulassa vieraasta paikasta.

"Ne ettii sua, me ei voida jäädä tänne", Reed kertoo vakavana. Se näyttää vanhentuneen viime näkemästä, vaikka näin sen vasta eilen. Me rämmitään metsän läpi, annan Reedin johdattaa minua.

"Mitä oikein tapahtui?" mä kysyn ja väistelen oksia. Mun vatsa kurnii vieläkin.

"Ne löys meiän piilopaikan, ne alkoi epäilemään ja seuras Zekeä", Reed vastaa hiljaa. Se jättää jotain kertomatta.

"Onko Zeke okei?" kysyn varovasti, jolloin Reed katselee jalkojaan kävellessään.

"Zeke on..  Mutta Remi.." Reed aloittaa, mutta sen ääni särkyy kesken lauseen. Mä en oo koskaan ajatellutkaan, että Reed voisi itkeä. Jotenkin se oli aina niin rento, ei sellainen, joka alkaa pillittää kaikesta. Jotain on vialla, missä Remi on?

"Mitä tapahtui?" mä toistan ja Reed niiskaisee. En tiedä pitäisikö mun halata sitä vai yrittää muuten lohduttaa, mä en ole hyvä tälläisissä asioissa. Siispä mä vain kävelen sen vieressä, kuin se ei ollenkaan itkisi.

"Remi kuoli", Reed kuiskaa, joka saa mutkin järkyttymään. Ei Remi voinut olla kuollut, ei, ei ja ei. Ei Remi voi kuolla.

"Mitä?" kysyn järkyttyneenä ja yhtäkkiä mun jalat lakkaavatkin kantamasta.

Remi, joka pelasti mut vanhalta mieheltä. Sama Remi, joka halasi mua ja lohdutti mua. Se sama Remi on poissa, mun takia.

Jos mua ei olisi, niin se olisi kerennyt paeta, ellen mä olisi mennyt ensin. Mä tuhoan kaiken, kaiken mun ympäriltä.

Mä en tuhonnut pelkästään mun omaa perhettäni, mä tuhosin myös Reedin perheen.

"Anteeksi", kuiskaan ja juoksen pois. Kuulen Reedin huutavan mun perään, mutten pysähdy.

Mä olen syyllinen. Mä olen ikäänkuin ase, mun on parempi pysyä kaukana Reedistä ja Zekestä, ennenkuin aiheutan niidenkin kuoleman.

Kuulen askeleet perässäni, Reed ottaa mut kiinni. Tunnen sähkövirtaa, kun Reed vetää mut itseään vasten ja pitää tiukasti paikallaan.

"Se ei ollut sun vika", hän sanoo ja pitää musta kiinni, etten karkaa uudelleen. Kyynel valuu pitkin mun poskea.

Mä olen oikeasti hirviö.

"Kumpi kerkeää ensin äidin ja isän makuuhuoneeseen?" Julian kysyy haastavasti.

"Sinne ei saa mennä", sanon pelokkaana, mutta Julian huokaisee turhautuneena.

"Älä oo noin nössö, sua vaan pelottaa hävitä", Julian väittää, joka saa mut raivostumaan.

"Eihän pelota, mä en vaan halua rikkoa sääntöjä", vastaan ärtyneenä. Julian virnistää mulle.

"Nössö", se kuiskaa, puristan käteni nyrkkiin.

"Okei okei, otetaan sitten kisa", vastaan. Julian pitää lähtölaskennan.

Tiedän olevani nopeampi kuin Julian. Kiidän kohti äidin ja isän makuuhuonetta ensimmäisenä. Olen tyytyväinen, siitäs sait Julian.

Ylitän kynnyksen ja pysähdyn katsomaan voitonriemuisena taakseni, mutta Julian ei ole siellä.

"Julian?" huhuilen. Yhtäkkiä tunnen käden olkapäälläni, käännyn ympäri ja olen vastakkain isän kanssa.

"Mä vaan..", aloitan selittämään, mutta isä katsoo minua ankarasti.

"Eikös me olla puhuttu, että tänne tulo on kielletty?" isä kysyy. Nyökkään hitaasti ja peloissani.

"Anteeksi", soperran paniikissa, mutta isä murahtaa.

"Kai tiedät, että sulle pitää antaa joku rangaistus?" isä kysyy. Mä katselen lattiaa, en sano mitään. Minua pelottaa.

Äiti tulee paikalle, istuu sängylle ja katselee minua pettyneenä.

Isä miettii jotain, mutta siirtää sitten kätensä mun paidan helmalle ja ujuttaa paitaani pois.

"Isä, mitä sä teet?" kysyn hämmentyneenä, mutta se ei vastaa. Se työntää mut sängylle selälleni ja tulee minun päälleni.

"Isä?" kysyn paniikissa, kun alkaa nuolemaan mun kaulaan märkiä länttejä. Se tuntuu epämukavalta ja yritän kiemurrella pois isän alta.

"Isä lopeta", pyydän, mutta ei taaskaan vastausta.

Se lähtee vetämään mun housut pois ja kääntää mut ympäri.

"Eii isä, lopeta, sattuu!" mä pyydän, kun jokin uppoaa hitaasti sisääni. Kipu on suunnaton, tuntuu kuin repeäisin kahtia.

Alan kiljumaan ja huutamaan, mutta äiti vain katselee vierestä.

"Äiti auta", pyydän itkien. Äidin kasvot muotoutuvat tyytyväiseen hymyyn.

Mä itken, kiljun ja huudan. Rukoilen, potkin ja rimpuilen, mutta isä uppoaa sisääni yhä uudestaan ja uudestaan. Joka työnnön myötä, kipu vain lisääntyy ja lisääntyy.

Minua hävettää. Hävettää niin paljon. Tuntuu kuin olisin kokonaan mudan peitossa, kun isä lopettaa, en uskalla katsoa ketään enää silmiin.

Kävelen haparoiden pois ja heti kun pääsen kynnyksen yli, niin jalkani lakkaavat kantamasta ja lyyhistyn maahan.

Alan täristä hysteerisenä. Eikä se jäänyt siihen päivään, koska se oli vasta ensimmäinen niistä kerroista, jotka rikkoivat minut sisältä.

Se on sairausWhere stories live. Discover now