Se on sairaus

S

"Miks sä kyselet kokoajan siitä mun ja Noahin suudelmasta?" kysyy Zeke äkäisenä. Käännän kylkeäni ja heiluttelen pienesti kättäni ilmassa, yrittäen häätää ärsyttävästi pörisevän kärpäsen.

Raotan silmäni auki, auringonvalo on hiipinyt aukinaisesta teltasta sisään, heijastuen suoraan silmiini.

"Mä vaan, äh, en tiiä", kuulen Reedin vastaavan vähintääkin yhtä turhautuneena. Raahaudun varovasti istuma-asentoon, kuullakseni paremmin. En tunne huonoa omatuntoa salakuuntelusta, minustahan ne loppujen lopuksi puhuvat.

"Ootko kenties mustasukkainen, kun mä sain suudella sitä hottispojua ja sä et?" Zeke kysyy selvästi tahallaan ärsyttäen Reediä. Pidätän henkeäni.

Mä olen täysin hottiksen vastakohta. Mussa on niin monta vikaa, etten jaksa enää edes luetella. Mä olen ainoa meistä, joka ei ole hottis. Joten, ehkä ne eivät edes puhu minusta, ehkä puhuvat jostain toisesta Noahista, jota Zeke on pussannut? Se ei kuulosta kovin loogiselta, mutta sovitaanko nyt vaikka niin?

"Hyi, en mä nyt sitä suutelis, vaikka maksettaisiin. Pidä hyvänäs", Reed mutisee, mutta niin kovaa, että minäkin kuulen.

Tuntuu, kuin se ois tunkenut nuppineuloja mun vatsaan ja repinyt mun kynnet hitaasti yksi kerrallaan irti. Enkä mä edes tiedä miksi välitän sen sanomisista niin paljon, koska en mäkään sitä suutelis. En mä todellakaan vois suudella jätkää, en missään nimessä. Enkä varsinkaan Reediä, se on ärsyttävä, eikä mulla ole minkäänlaisia tunteita sitä kohtaan, vaikka se hyvännäköinen olikin.

Reedin puheet ovat mulle liikaa, nousen ylös ja marssin ulos teltasta, laittamatta edes vaatteita päälle. Reed ja Zeke kääntyvät molemmat katsomaan mua.

Zeken katse harhailee mun paljaalla vartalolla, kun taas Reed näyttää säikähtäneeltä.

"Ei se mitään Reed, en mäkää tykkäis musta", ilmoitan ja möngin takaisin telttaan pukemaan. Heitän vaatteet kiireessä päälleni enkä jää korjaamaan paitaa oikeinpäin.

Juoksen niiden ohitse ja menen rantaan pesemään kasvoni vedellä, kuulen askeleet takaani. Tiedän sen olevan Reed, koska Zeke ei pääse keppiensä kanssa noin sulavasti.

"Noah, mä en tarkoittanut", Reed kuiskaa hiljaa. Istahdan rantaan ja se istuu mun viereen.

En vastaa sille, olen todella vihainen ja loukkaantunut.

"Kuule, kyllä mä sua voisin suudella", se toteaa, joka saa mut katsomaan sitä vihaisesti.

"Niinhän sä nyt sanot", mutisen. Reed lähenee mun kasvoja hitaasti. Mitä enemmän se lähenee sitä vaikeampi mun on hengittää.

Mitä lähemmäs sen kasvot tulee, sitä nopeammin mun sydän alkaa sykkiä. Poskilleni syntyy pieni punainen hehku, varmaan suurin punastuminen ikinä. Kunnes se on niin lähellä, että mun on pakko sulkea silmät. Niin lähellä, että sen täydellinen tuoksu on kokonaan ottanut mut ihanaan syliinsä.

Kaikki ajatukset sekoittuu hyrräksi mun päähän ja kun sen huulet kohtaavat mun huulet, niin hyrrä lähtee pyörimään. Mun käsissä pistelee ja polttelee, kuumat aallot kulkevat pitkin mun vartaloani.

Koskaan mä en oo tuntenut olevani niin elossa. Suudelma on pehmeä ja makea, kuin vaahtokarkki. Koskaan mä en oo tuntenut mitään sellaista. Sen oli ilmeisesti tarkoitus olla vain nopea suudelma, mutta jostain syystä se vain jatkuu jatkumistaan.

Kuka tahansa varmasti huomaisi, miten vahvasti kemiat meidän välillämme kohtaa. Miten meidän atomeista koostuvat huulet ovatkin oikeasti yhtä, miten ne ovat vain olleet kauan erillään. Miten upean olon se minulle oikein saa. Koko mun elämä tuntuu mullistuvan pelkästään siitä, kun se laskeutuu mun ylle ja kaataa mut maahan. Maan yksityiskohdat painautuvat selkääni vasten.

Suudelma loppuu hetkesi, hengittäminen on vaikeampaa, kuin äsken. Mä katson suoraan sen ruskeisiin silmiin ja se katse minkä saan takaisin, saa mut tuntemaan oloni erityiseksi.

Se vetää mut uuteen suudelmaan, eikä mulla oo aikaa miettiä, että pojan suuteleminen ei oo oikein. Tää tuntuu niin oikeelta, oon viimein löytänyt jotakin oikeeta. Jokin pala mun sisältäni ensin sulaa kylmästä jäästä, jääden sitten palamaan.

Mulla ei oo aikaa miettiä, että mun koko elämä on hajonnut palasiksi ja ettei mulla oo enää perhettä.

Hetkessä ainoa mitä pystyn miettimään, on Reedin huulet mun omiani vasten, Reedin vartalo mun päällä. Kädet lähtevät seikkailemaan Reedin hiuksiin, vetäen sitä samalla varovasti lähemmäs itseäni.

Mun jalat tuntuu olevan sulaa vahaa, koko mun vartalo tuntuu olevan sulaa vahaa. Tää on hulluutta, julmuutta, ei näin vain pysty tuntea.

Olisihan mun pitänyt tietää, että jos sillä on suklaasilmät, niin sen huuletkin maistuvat suklaalta.