Se on sairaus

G

Kun kello tikittää kahteen, mä vain haluaisin ryömiä mun sängyn alle piiloon. Voisin vaikka mielummin pestä lattian tai vaikka en edes tiedä.

Ihan mitä vaan. Tavallaan mua pelottaa jäädä isän kanssa kahdestaan ilman äitiä, koska siitä ei ikinä voinut tietää, mitä se seuraavaksi aikoo.

Isä huutaa alakerrasta mun nimeä, hyväksyn karmean kohtaloni ja menen alakertaan. Laitan kenkäni hiljaisuuden vallitessa.

Se katselee mua oudolla ilmeellä.

"Valmis", ilmoitan ja kumpikaan ei enää sano mitään, kun me kävellään isän kanssa kesäteatterille. Siellä on ainoastaan muutama ihminen, tunnistan kaikkien kasvot.

"Moi Noah!" Margetta huudahtaa ja huiskuttaa mulle innoissaan kättään. Nostan käteni nopeasti ja suuntaan sitten isän kanssa eturiviin, mahdollisimman kauas siitä.

Margetta pujottelee eturiviin suoraan mun viereen. Vastustan kiusausta pyöräyttää silmiäni, kun se alkaa selittää kuulumisiaan kovaan ääneen.

Margetta on samanikäinen kuin minä ja erittäin, erittäin ärsyttävä. Mä oikeasti toivon, ettei mun vanhemmat valitse sitä mulle.

Se roikkuu mussa kiinni kuin apina banaanissa.

Sillä on ruskeat kiiltävät hiukset ja vino otsatukka, joka peittää puolet sen kasvoista.

Sen kasvot ovat pyöreät, silmät hopeiset. Nenä suora, kulmakarvat kaarevat. Pitkät tummat ripset, joita se räpyttelee hurjaa vauhtia. Yllään sillä on kulunut farkkutakki, jota on paikattu monta kertaa. Sen lisäksi hänellä on valkoinen tylsä mekko, joka ylettyy vähän yli polvien.

Näytelmä on ihan hyvä, se saa yleisön nauramaan. Mä en kuitenkaan pysty keskittymään, kun isä istuu mun vieressä. Se siirtää kätensä mun reidelle ja peräännyn vaistomaisesti Margettaa kohti.

Margetta ajattelee sen jotenkin väärin, koska se ottaa mua kädestä.

Muistikuvat alkavat vähitellen palata mieleen, en pysty katsomaan isään. Muistikuva kerrallaan, mulle tulee yhä huonompi ja huonompi olo.

"Oksettaa", mutisen ja painan käteni vatsalleni. Kumarrun puoliksi, niin paljon kun istuaaltani pystyn.

Margetta silittelee mun käsivartta, yrittäen ilmeisesti olla jotenkin hyödyksi.

"Mun pitäs varmaan mennä kotiin lepäämään", ilmoitan ja isä jännittyy hiukan. Se näyttää epäileväiseltä, mutta nyökkää sitten.

"Pärjäätkö sä?" isä kysyy muka huolestuneena.

"Pärjään", vakuutan ja lähden hoipertelemaan ylös kuin zombie. Jalkani yrittävät kannattaa minua kohti kotia, mutta lopulta ne vain eivät enää jaksa.

Otan muurista tukea ja oksennan suoraan sen reunaan. Oksentaminen helpottaa vähän mun oloa, muttei tarpeeksi.

Mielikuvat ja hetket pyörivät mun päässä. Näen ne hetket yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka en halunnut nähdä.

Mä luulin jo pääseeni siitä yli, ajattelin etten enää muistele sitä, mutta kun puristan silmiäni kiinni ja pidätän oksennusta, niin ne ovat taas vahvoina mun mielessä.

Oksennan uudestaan ja tallustan niin kauas oksennuksesta, kun vain pääsen, ennenkuin luovutan ja lysähdän istumaan nojaten muuriin.

Käännän kasvoni kohti taivasta ja yritän ajatella jotain muuta. Mun on opittava elämään tän kanssa, mulla ei oo muita vaihtoehtoja.

Ajattelen Reediä. Mietin, mitä se tekee nyt. Unelmoin voivani koskettaa sen sinisiä hiuksia ja ne tuntuisivat pehmeiltä. Kuvittelen miten se hymyilisi mulle ja sen nappisilmät kirkastuisivat.

Ajattelen myös muuria meidän välissä, ajattelen sitä, että se menee naimisiin miehen kanssa. Jos asuisin muurin toisella puolella, niin mä voisin olla se mies.

"Noah ootko kunnossa?" kysyy Margetta hätääntyneenä ja nyrpistää sitten nenäänsä.

"Hyi sä haiset oksennukselta", se valittaa kimeällä äänellä. En vastaa sille, vaan nousen ylös. Mulla on hiukan parempi olo, mutten todellakaan mene enää näytelmään takaisin.

"Sä voit mennä katsomaan sitä näytelmää, mä meen kotiin lepäämään", sanon ja raahaudun kohti kotia. Margetta ei onneksi lähde seuraamaan.

Haahuilen kotiin, jossa äiti tulee vastaan. Selitän sille että mulla on huono olo ja se menee hakemaan kaiken maailman tarvikkeita, kun mä möyrin yläkertaan.

"Mä oon jo ihan kunnossa", vakuutan, kun äiti yrittää työntää vihreää litkua mun kurkusta alas.

"Höpsistä! Syö pois vaan!" se käskee js tunkee sitä väkisin mun suuhun.

Kun se häipyy, niin oksennan ihmelääkkeen ämpäriin, jonka se jätti mulle. Sitä varten, ettei tarvi ravata alakertaan jos alkaa oksettaa.

Suljen silmäni, mietin isän kasvoja. Oksennan ämpäriin uudestaan.