Se on sairaus

I

"Tunkeilija!" joku huutaa, enkä jää kuuntelemaan enempää, vaan nousen ylös ja pinkaisen juoksuun. Kestävyys ei ole koskaan ollut mun vahvin laji, joten juoksen vain hetken. Vilkuilen nopeasti ympärilleni ennenkuin kiipeän puuhun niin nopeasti kuin pystyn. Enkä hetkeäkään liian ajoissa, koska kuulen melkein heti juoksuaskeleita ja ryminää.

"Mihin vittuun se meni?" kysyy möreä ääni vihaisena. Pidätän hengitystäni ja puristan silmiäni kiinni. En uskalla liikahtaakkaan.

"Käynnistäkää joku hälytys?" ehdottaa nuorehkon pojan ääni.

"Siinä kestää", toinen ääni väittää vastaan.

"Luota muhun", nuorempi vastaa ja kuulen lehtien kahinaa, kun joku kävelee pois päin. Hetken on aivan hiljaista ja mä en vieläkään uskalla liikkua.

"Mä tiedän, että sä oot siellä puussa ja sut kyllä löydetään nopeasti, jos haluut jäädä eloon niin tule alas", nuorehkon ääni huutokuiskaa. Pohdin vaihtoehtoja, se on oikeassa. Mut tullaan löytämään täältä heti.

Toisaalta, en tiedä voinko luottaa siihen. Voisin vain yrittää hypätä, juosta kenenkään huomaamatta ja etsiä Reedin. Suostutella sitä piilottamaan mut. Tiedän kyllä, että mahdoton toive.

Vaikka onnistuisin ihmeen kaupalla selviämään kenenkään näkemättä Reedin luo, en ikinä saisi sitä suostumaan. Me hädin tuskin tunnetaan toisiamme.

Järkevin vaihtoehto on varmaan kuunnella poikaa, mutta siinäkin on riskinsä. Lopulta päätän, ettei mulla oo mitään menetettävää ja hyppään alas.

Alhaalla mua odottaa suunnilleen mun ikäinen poika. Sen hiukset ovat haalistuneen vihreät ja sillä on huppu päässään. Sillä on hihaton huppari, joka paljastaa sen lihaksikkaat tatuoidut käsivarret. Jalassaan sillä on mustat kireät farkut.

Sen kasvot ovat kapeat, silmät kirkkaan liilat. Ne taitavat olla piilolinssit.

Sillä on huuli- ja kulmalävistys.

Jään katselemaan sitä, se katsoo mua. Me jatketaan sitä niin kauan, kunnes me kuullaan äänien lähenevän. Tuijotus muuttuu sanattomaksi viestiksi ja me pinkaistaan juoksuun, se mun edellä. Mun kylkeä alkaa pistää nopeasti, mutta juoksen niin kovaa kun jaloistani lähtee.

Juoksen kaiken sen vihan pois, mitä tunnen äitiä kohtaan. Juoksen pois kaiken sen pelon. Juoksen pois katumuksen ja surun. Juoksen ja juoksen, vaikka keuhkoni alkavat epätoivoisesti vaatia pysähdystaukoa.
Enkä hidasta hetkeksikään vauhtiani, koska jokaisessa askeleessa on kysymys elämästä ja kuolemasta.

Mulla ei ole enää mitään toivoa, jos meidät huomataan ja saadaan kiinni.

Mun jalat kiidättää mua pojan perässä, kunnes me saavutaan neliönmuotoisen rakennuksen portaille. Se avaa oven nopeasti ja mä astun sisälle. Se sulkee oven perässään, eikä jää rupattelemaan, vaan alkaa työntämään kirjahyllyään.

Sen takaa paljastuu salakäytävä.

"Mene tästä tunnelin läpi, etsi puu johon on kaiverettu pääkallo, kiipeä puuhun ja jatka matkaa kunnes löydät oikean paikan", se neuvoo ja tönäisee mut tunneliin.

"Puustako?" mä kysyn, mutta se on jo työntänyt kirjahyllyn takaisin. Mun päässä pyöri ainakin kymmenen eri kysymystä.

Kuten, kuka se oli? Miksi se auttoi mua? Mitä se tarkoitti oikealla paikalla?

Mun mielessä pyörii Reedin kasvot, mutta myös tuon pojan kasvot. Ne sekoittuvat keskenään ja saavat ajatuksiini aikaan kaaoksen.

Ravistelen päätäni ja päätän jatkaa eteenpäin, ennenkuin pojan talo tultaisiin tarkastamaan. Missäköhän sen mies on, jos sillä kerran on oma talo?

Kuljen pimeää tunnelia, törmäilen välillä seiniin. En näe mitään. Tunneli kaartuu pikkuhiljaa vasemmalle.

Tunnelin pohjalla on pieni tippa vettä, se pitää inhottavaa ääntä joka askeleella.

Lopulta tunnelin päässä näkyy valoa ja harpon sitä kohti. Tunnelin loppu on peitetty oksilla ja siirrän niitä etsiessäni tietä ulos.

Lopulta onnistun kömpimään ulko-ilmaan ja vilkaisen taakseni, tunnelin suu näyttää pusikolta. Olen metsässä, puut ovat ihanan korkeita ja houkuttelevia. Mieleni tekisi kiipeillä jokaisessa, mutta mulla ei ole todellakaan aikaa. Ymmärrän sen riskin, että kuka tahansa voi tulla tänne. Kuka tahansa voi löytää mut ja tappaa.

Kuljeskelen ympäriinsä ja katson tarkasti jokaista puuta, mutta missään ei näy pääkalloa.

Etenen kauemmas tunnelin suusta, kunnes kuulen askelia. Jähmetyn kauhusta, enkä kykene liikkumaan.

Hengitän kiivaasti, sydämeni takoessa sitäkin nopeammin.

"Katos katos, sä ootkin varmaan se poitsu jota etsitään", kuuluu ääni ja puiden takaa ilmestyy vanhako mies näkyviin.

"Ei mua kukaan etsi", valehtelen, mutta se pudistaa huvittuneena päätään. Se astuu askeleita lähemmäs, mutta olen niin kauhuissani, etten pysty liikkua.

Pian se on jo melkein mussa kiinni, eikä mulla oo enää mitään pako mahdollisuutta. Tähänkö mä kuolen?

"Mä käärin hyvät rahat, kun vien sut muille, jotta sut voidaan teloittaa", se kertoo huuliaan nuolaisten ja tarraa mua käsivarresta."Mutta ensin sä voisit olla mulle hyödyksi" se sanoo, kuulostaen hetki hetkeltä entistä uhkaavammalta.

Mä tiedän siinä vaiheessa mitä se tarkoittaa hyödyllä, kun se läimäyttää mua takamukselle.