Se on sairaus

T

Kuuluu ärsyyntynyt yskäisy. Reed irrottautuu musta ja kaikkoaa kauemmas.

"Moi Zeke", mä onnistun sopertamaan. Reed virnuilee.

Zeke vilkaisee mua, sitten Reediä ja sitten se vain työntää keppien avustuksella mut pois edestä ja alkaa suutelemaan Reediä, suoraan mun edessä.

Olen hämmentynyt, se loppuu melkein heti, koska Zeke lähtee nilkuttamaan pois. Mä ja Reed tuijotetaan toisiamme. Mitä vittua täällä oikein tapahtuu?

Tykkäsiköhän Reed siitä? Kumpikohan on sen mielestä parempi suutelija? En uskalla kysyä mitään joten nousen ylös ja kävelen takaisin teltoille. Käännän paitani oikeinpäin.

"Meiän pitää lähteä", Reed ilmoittaa ja me aletaan pakata meidän tavaroita. Ensin on kiusallinen hiljaisuus.

"Minne?" mä rohkaistun viimein kysymään, jolloin saan molempien katseet itseeni.

"Yritetään päästä pois tästä ihmiskokeesta, eli viimeiselle muurille", Reed selittää, mä nyökkään. Kuulostaa hyvältä idealta. Mä pääsisin aloittamaan uuden elämän puhtaalta pöydältä, täydellistä.

"Älä pelkää vaahtokarkki, sä oot yhä mun ykkönen", Reed kuiskaa mun korvaan, ohi mennessään. Tunnen miten puna leviää kasvoilleni.

Me lähdetään taapertamaan. Annan Reedin ja Zeken puhua matkan pituudesta, he kiistelevät meneekö siinä viikko vai yli.

Me saavutaan ruosteiselle rauta-audalle, jossa on iso punainen kyltti. Läpikulku eteenpäin on ehdottomasti kielletty, vaikka matkaa muurille on monia satoja kilometrejä.

Mua se ei hirveemmin kiinnosta, keskityn kuuntelemaan ympärilleni siltä varalta, että kuuluu mitään normaalista poikkeavaa, kunnes yksi ääni sähähtää korvaani.

"Mikä toi on?" mä kysyn kuiskaten, jolloin Reed ja Zeke lopettavat turhan riitelynsä.

Tik, tik, tik. Vähän kuin kello, mutta missä? Me pysähdytään ja aletaan vilkuilla ympärillemme. Yhdestä puusta kuuluu kahinaa, käännän katseeni puuhun vain nähdäkseni mustahiuksisen jätkän.

Se muodostaa huulillaan sanan, mitä en voi olla huomaamatta. Mulla ei ole aikaa reagoida, ei aikaa ottaa pojan varoitusta huomioon.

"Pommi!" olisin huutanut, ellei maa olisi posahtanut meidän jalkojemme alla, synnyttäen valtavan räjähdyksen. Aivoihin asti tunkeutuva kova ääni, tuntuu jatkuvan vielä silloinkin, kun makaan maassa suojaten kasvojani.

Kun olen täysin varma, että on turvallista nousta ylös, nousen varovasti.

Tuijotan. Se on ainoa mitä pystyn tehdä. Ainoa asia mitä pystyn tehdä, on tuijottaa ja hengittää. Reed kääntää mut ympäri, painaa itseään vasten.

Hengitykseni alkaa tihentyä, kurkkua kuivata. Tuntuu etten saisi enää henkeä ja maailma pyörii ympärilläni.

"Meiän on pakko liikkua", Reed ilmoittaa hätäisenä, mutta mä mielummin jäisin tähän. En saa mielestäni Zeken pahoin palanutta ruumista.

En saa mielestäni sitä, en saa. En pysty ajattelemaan muuta. En saa henkeä.

"Noah, kuunteletko sä mua?" Reed kysyy huolissaan, en osaa vastata mitään. En tajua vastata mitään.

"Noah on menossa ilmeisesti shokkiin", sanoo se mustahiuksinen poika ja hyppää alas puusta.

"Mä en ole shokissa!" huudan täysiä ja alan itkeä. En tiedä yhtään mitä sählään, mutta alan hyppiä ja pomppia, huutaa ja itkeä.

"Miksi vitussa elämä kohtelee mua näin?" karjun täristen. Mustahiuksinen poika vilkaisee Reediä.

"En tiiä sun nimeä smurffi, mutta jos haluut auttaa sun frendiä ennenku se sekoo lopullisesti, niin sun kannattais ehkä viedä se pois ruumiin luota ja rauhoitella vähän", mustatukka ehdottaa, joka saa Reedin katsomaan sitä epäileväisenä.

"Mutta, mä vaan näin teiän kävelevän pommin yli ja suojauduin, joten ei oo mun vastuulla auttaa teitä", poika ilmoittaa lähtien sitten kävelemään eteenpäin, sitä mitä kukaan meistä ei osannut odottaa, hän kävelee suoraan yhden pommin päältä ja kirjaimellisesti räjähtää ilmaan. Käännän katseeni pois, jalkani lysähtävät itsekseen maahan.

Kaikkialla kuolleita ruumiita. Kaikkialla.

"Nouse ton kiven päälle ja tuu mun reppuselkään", Reed käskee jämäkästi. Tottelen ja annan sen kantaa mut pois.

Mua pelottaa kokoajan, että uusi pommi räjähtää, mutta jotenkin Reed onnistuu väistelemään niitä niin taitavasti, että pelkoni väistyy.

Hän laskee mut maahan, alkaa pystyttämään telttaa. Tuijotan kun hän pystyttää sen ja auttaa mut sitten sinne.

"Ei vielä ole ilta", mä huomautan, jolloin se hymyilee.

"Ei niin", se vastaa jotenkin lempeästi, ennenkuin suutelee minua hellästi, mutta lyhyemmin kuin aikaisemmin.

"Koita rauhoittua", Reed kuiskaa. Painaudun Reediin kiinni ja keskityn hengittämiseen.

Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin.

Onko kaikki tosiaan hyvin?