Se on sairaus

K

Kuuluu taas raahautumista, vilkaisen Reediä. Se vain odottaa tulijaa, eikä katsokaan minua päin.

Vihreähiuksinen poika tulee ja vilauttaa mulle hymyn, ennen kuin kääntyy Reedin puoleen.

Se pyyhkii mutaa vaatteistaan.

"Saanko kysyä mitä Noah tekee täällä?" Reed kysyy pojalta, joka naurahtaa.

"Ai sä tunnet sen?" poika kysyy hiukan hämmentyneenä, mutta kuitenkin huvittuneena. Se kävelee jääkaapille, ottaa sieltä jugurttia.

"Joo, erittäin homofobinen poika muurin toiselta puolelta, joka rikkoo joitakin sääntöjä, mutta jota ei todellakaan uskoisi näkevän täällä", Reed kertoo, joka saa mut katsomaan sitä hämmentyneenä.

"Homofobinen?" toistan tyhmänä ja tuijotan vihreä hiuksista poikaa, kun se lusikoi jugurttia suuhunsa.

"Äh antaa olla, mutta Zeke, haluutko selittää mulle mitä Noah tekee täällä?" Reed pyytää.

"Sitä mä en tiedä, mitä se muurin tällä puolella teki, mutta se oli pahassa pulassa ja huonossa piilossa niin mä autoin sitä ja opastin sen tänne", Zeke kertoo Reedille.

"Ja mä pelastin sen raiskaukselta", ilmoittaa kolmas ääni ja esiin tulee aiemmin tapaamani punatukkainen poika. Meistä jokainen kääntyy katsomaan sitä. Miten se niin äänettömästi tuli?

“Raiskaukselta?” Reed ja Zeke toistavat yhteen ääneen. Zeke heittää tyhjän purkin roskiin.

“Joku vanha mies tais olla puutteessa”, punatukka selittää, jolloin kaikki alkavat katsoa vuorostaan mua.

Mä esitän etten huomaa, leikin todella kiinnostunutta Zeken mustista farkuista. Katson niitä tarkkaan. Noniin, kaikki on hyvin.

“Noah haluaisitko ystävällisesti kertoa mitä teet täällä?” Zeke kysyy hieman ivallisesti. Ei, en halua. En halua kertoa, että tapoin oman äitini, juoksentelin karkuun ja kiipesin puuhun piiloon. En todellakaan halua.

“Jos et kerro, niin me ei enää voida piilotella sua täällä, turvallisuussyistä”, Reed sanoo, vaistoten ilmeisesti mun vastahakoisuuden.

“Mä tapoin mun oman äidin ja juoksin muurin toiselle puolelle”, kerron tyynesti, kuin pikkujutun.

Kolme katsovat toisiaan, ilmeisesti kukaan heistä ei tiedä miten toimia tässä tilanteessa. Haukottelen väsyneenä, jolloin Reed tekee päätöksen muidenkin puolesta.

“Tuolla on suihku, sä voit peseytyä siellä. Ota tuolta lipastosta pyyhe ja puhtaat vaatteet ja käy nukkumaan, me päätetään mitä me tehdään, huomenna”, Reed ilmoittaa. Zeke älähtää, kuin väittääkseen vastaan, mutta Reed luo siihen vaientavan katseen.

Nyökkään, vaikka en oikeastaan tajua yhtään mitään.

En tajua, miten he kaikki tuntevat toisensa. En tajua, miksi he auttavat minua, vaikka saisivat rahaa ilmiannosta. En ymmärrä, miksi heillä on näin oudossa paikkaa salainen huone.

Väsyneenä raahaudun ensin lipastolle, sitten suihkuun. Suihkukoppi on ahdas ja pieni, tunnen muiden katseet itsessäni, kun suljen sitä ympäröivän verhon. Sentään vähän yksityisyyttä. Heitän veriset vaatteet suihkukopin lattialle, en välitä, vaikka ne kastuvat. Käännän veden kuumalle, miettien, miten he oikein saavat tänne lämmintä vettä. Annan kuuman veden hyväillä ihoani ja valua sitä pitkin. Annan sekavien tunteiden, kyyneleeni, veren ja lian huuhtoutua viemäristä alas veden mukana. Kunpa voisin vain aloittaa alusta, saada uuden mahdollisuuden, uuden elämän.

Mä en tiedä kuka oon enää ja miten päädyin tänne. Tunnen olevani hirviö, ainakin siihen asti, kunnes rankat mielikuvat valtaavat mieleni.

Isä. Isän pitäisi olla tukena ja kannustaa. Isän pitäisi olla sankari. Miksi teet minulle näin, miksi isä? Mitä minä tein? Miksi vain olin, antaen sinun tehdä niin? En minä osannut aavistaa mitä tekisit, olin vasta lapsi. Olin vasta lapsi, kun tuhosit minut.

Äidin olisi pitänyt itkeä, huutaa, käskeä lopettamaan. Mitä se sitten teki? Ei mitään, seisoi vieressä ja hymyili. Ei surullisesti, ei pettyneesti vaan tyytyväisenä. Hän oli tyytyväinen, että sain rangaistuksen. Rangaistuksen siitä, että en ollut tarpeeksi hyvä.

Isä häpäisi minut, minun ruumiini, minun ihoni. Minun puhtaan viattoman sieluni, isä turmeli sen. Eikä se lopettanut, vaikka itkin ja huusin kivusta. Eikä Juliankaan mitään tehnyt, vaikka tuskan huudot kaikuivat pitkin taloa.

Kukaan ei tehnyt yhtään mitään estääkseen sitä, minäkään en tehnyt. Minä olin avuton ja voimaton. Isä, miksi teit niin?

Vuodet vaihtuivat seuraaviin, mä en edes aina tiennyt, mitä tein väärin. Sitä jatkui ja jatkui. Kunnes lopulta sinä kyllästyit ja minä olin murtunut ihmissielu. Pyytelit anteeksi, mutta miten voisin antaa anteeksi jotain sellaista? Miten voisin unohtaa hetkessä ne lukemattomat kerrat, kun anelin ja rukoilin sinua lopettamaan? Tarkoititko edes sanojasi?

Me ei enää koskaan oltu perhe. Ei enää sen jälkeen, vaikka sen jälkeen ei sitä sanallakaan mainittu. Se oli kuitenkin yhä kaikkialla, vaikka se ei jatkunut. Se tapahtui joka kerta uudestaan, kun kävin nukkumaan. Se tapahtui joka kerta uudestaan, kun katsoin peiliin.

Se tapahtui aina, seurasi minua aina. Mä yritin elää asian kanssa, mutta miten sellaisen kanssa voi elää? Miten voisin unohtaa äidin hymyn, isän lepertelyt ja Julianin välinpitämättömyyden?