Se on sairaus

Y

"Noah, mä.." aloittaa Reedin ääni epätoivoisena mun takaa.

"Sä mitä? Sä aattelit, että mä en riitä sulle vai? Ajattelit ettei se haittaa jos satutat mua vielä lisää, kun muutenkin kamppailen pysyäkseni hengissä? Sä aattelit, ettei se haittaa, että viet multa ainoan asian, minkä takia mä hengitän? Mitä sä ajattelit? Ettei mua haittais? Et mä oon kiitollinen, kun sä suutelet mun veljeä, joka ei tehnyt mitään vittu, kun mua raiskattiin. Haista kuule paska, mä en kaipaa sun selityksiäsi", ärähdän.

"Nyt sä kuuntelet!" Reed käskee, tulee mun luo ja kaataa mut maahan. Ei kuitenkaan mitenkään rajusti, se näyttää varovan ettei mua satu. Se laittaa käden mun suun eteen, etten mä varmasti voi keskeyttää sitä. Katson sen ruskeita silmiä.

Miks mä luotin siihen? Miksi?

"Julian suuteli mua ja joo, mun ois pitänyt työntää se aikaisemmin pois, mutta mä vaan hämmennyin ja jäädyin, mutta mä vannon, etten mä hetkeäkään vastannut siihen suudelmaan", se sanoo. Mä tuijotan sitä, mitä muka voisin sanoa, kun sen käsi estää mua puhumusta.

"Ja luuletko, että voisin kiinnostuu sun veljestä, jos mä hädintuskin saan mun silmäni irti susta? Joo, mä olin ihan normaali jätkä, kunnes mä näin susta vilauksen ja halusin nähä sut. Mä tiesin, että mä voin kuolla, mutta voi luoja mä halusin nähdä sut. Mä halusin niin nähdä sut uudestaan, koska sussa oli jotankin, jotankin, miks mä en saanut mun silmiäni irti susta. Siispä mä riskeerasin koko mun hengen ja livahdin toiselle puolelle, vaan jotta voisin nähdä sut vielä edes kerran. En mä oikeesti tullut selvittämään, että onko teillä sairautta vai ei, mä vaan halusin nähdä sut. Kun palasin takasin, tapasin Zeken. Se uskals luottaa muhun, kun se näki mun tulevan väärältä puolelta. Sen takia se luotti siihen, etten kertois kellekkään. Me otettiin Remi mukaan, saatiin lukea asiakirjat ja saatiin paikkojen kartat ja sormenjälkitunnistimiin meidän sormen päät. Se kaikki tapahtui niin äkkiä ja yhtäkkiä sä olitkin meiän päämajassa. Mä luulin, ettei meistä koskaan olis voinut tulla mitään ja etten mä ikinä enää näkis sua. Siellä sä kuitenkin olit ja kun Remi ja Zeke sai tietää, mitä sä olit tehnyt, ne halus heittää sut sieltä pihalle. Mä en todellakaan, mua ei kiinnostanut pätkääkään tapoitko sä sun oman äidin vai et, mä olin täysin sun lumoissa. Sain Remin ja Zeken suostuteltua ottamaan sut mukaan, mä olin niin kiitollinen. Ja kun Remi kuoli, mä sain sydänkohtauksen, mä pelkäsin, että oon menettänyt kaksi ihmistä. Mut sitten mä löysin sut, onneks mä löysin sut. Ja silloin, kun se vitun Zeke meni suutelemaan sua, niin mun ois tehnyt mieli lyödä sitä naamaan. Mä olin ihan varma, että tykkäät Zekestä. Ja sitten me suudeltiin. Se oli aivan käsittämättömän uskomatonta, mä en usko kohtaloon, mut jotenki tuntu siltä, että me kuulutaan yhteen. Okei, mitä mä edes selitän? Se eka suudelma oli koko mun elämän mahtavin hetki, vannon. Ja mä oikeasti halusin suojella sua, kattoo ettei kukaan satuta sua. Vahtii, ettei kukaan koskekkaan suhun. Enkä mä ymmärtänyt, miten kukaan vois ikinä satuttaa sua. Mut mä itse satutin, enkä mä edes tehnyt sitä tahallani. Mun piti suojella sua, joten kai mun pitäis nytkin suojella sua multa, mutta mä oon kai liian itsekäs, kun en haluu luopua susta", se selittää nopeasti, mutta niin, että saan selvää, joka sanasta.

Mä tuijotan sitä hämmentyneenä. Se päästää irti mun suusta, nousee pois mun päältä.

"Anteeks", se kuiskaa ja lähtee kävelemään pois päin. Mä tunnen, miten mun sydän murenee kymmeniin eri osiin, mä tunnen miten se hajoaa jauhoksi, kadoten kokonaan.

"Reed", mä inahdan. Se kääntyy, katsomaan mua. Mä katson sitä. Eikä kumpikaan liikahdakkaan. Sydän lyö rinnassa, en tiedä mitä tehdä. Silmistäni lähtee vuotamaan kyyneleitä.

"Mä.. Älä mee", onnistun sanomaan. Se kävelee takaisin, se näyttää yhtä epävarmalta, kun mäkin.

"Älä jätä mua, ethän jätä mua?"

"En mä jätä sua", se lupaa ja mä halaan sitä. Se kietoo kätensä mun ympärilleni, puristan sen hupparin kangasta mun käsissäni.