Se on sairaus

M

Me istutaan hiljaa ja otetaan ruokaa lautasille. Nyt mä oon vahva, enkä itke. Totuus kuitenkin on, että mulla on paha olla, mä en kuulu tänne.

En tiedä minne mä kuulun, en tiedä missä mun pitäisi olla. En tiedä kuka mun pitäis olla.

Olenko mä paha? Olenko mä ilkeä, julma, kylmä tappaja? Pitäisikö mun edes olla elossa?

Mikä mä edes olen? 

Tuijotan murokulhoani ja hotkin kaikki murot suuhuni nopeasti.

"Sä tukehdut kohta", Remi huomauttaa vakavissaan ja hörppää kahviaan, lopetan vasta, kun kaikki murot on syöty. Nousen ylös, ajatuksena kiittää ruuasta.

Se jää kuitenkin kesken, kun kuulen huutoa jostain. Eihän kukaan tänne löydä, eihän? Tänne on aika mahdoton löytää vahingossa. Huuto kuuluu pelottavan läheltä. Sydän lähtee takomaan rinnassa nopeammin kuin ikinä.

Yhtäkkiä alkaa kuulua hirveää jyrinää ja tärinää. Punainen valo alkaa vilkkua seinällä.

"Voi vittu", Remi kiroaa, nousten ylös. Se takertuu kiinni mun käsivarteen ja vetää mua mukanaan toiselle puolelle huonetta.

Mitä toi valo tarkoittaa? Mitä ylipäätään tää koko juttu tarkottaa? Jos tää on pila, niin mua ei todellakaan naurata.

"Mitä nyt?" mä kysyn, kun se vetää mua perässään. Se tönäisee mut kohti tikkaita. Ne näyttävät haurailta ja ruosteisilta, todennäköisesti lahoavat mun alta. Tuijotan niitä epäröiden, tarkoittaako tää, että mun pitää kiivetä?

"Mitä nyt?" mä toistan.

"Kiipeä", se käskee yksinkertaisesti. "Äläkä tule enää takaisin", se sanoo ja kuulen paniikin sen äänestä. Enkä mä ois koskaan uskonut kuulevani sellasta äänensävyä siltä.

Muhun alkaa myös iskeä paniikki, ruumiinosat alkaa kihelmöidä. Lähden kiipeämään tikkaita ylös niin nopeasti kuin pystyn, uskaltamatta kääntyä katsomaan taakseni. Melkein kompuroin omiin jalkoihini, mutta onnistun olemaan tippumatta.

Pääsen ylös ja huomaan olevani veden rannassa, suurien ja terävien kivien keskellä. Katselen ympärilleni, mutta paikka on pikkuruinen saari, joka kelluu keskellä järveä. Täältä ei pääse pois kuin maan alta, uimalla tai veneellä.

Mulla ei nyt satu olemaan venettä, ikävä kyllä. Se olisi aika kätevä.

Käännyn katsomaan alaspäin, mutta sieltä kuuluu huutoa. Mä haluan Remin tänne, mutta tässä ei hirveästi pillittäminen auta.

Remin sanat kaikuvat mielessäni. En saa mennä takaisin. Mulle tulee yksinäinen, turvaton olo. Mulla ei oo suojapaikkaa.

Oon yksin vieraassa paikassa, jossa en tiedä keneen voin luottaa ja keneen en. Oon yksin, tietämättä mihin mennä, miten toimia.

Kuulen, kuinka joku lähtee kiipeämään tikkaita ylös. En jää odottamaan seuraavaa,  mun vaisto sanoo ettei se oo Remi. Hetkeäkään miettimättä hyppään veteen ja lähden räpiköimään kohti vastapäistä rantaa.

Mä en ole koskaan ollut mikään uimisen mestari, mutta nyt pistän kaikkeni peliin. Kauhon vettä ja räpiköin, heilutan käsiäni. Teen kaikkeni, että pääsen mahdollisimman nopeasti pois.

"Pysähdy tai mä ammun!" huutaa tuntematon mies ääni takaantani, en jää kuuntelemaan enempää, vaan uin niin nopeasti kuin pystyn.

Kuulen laukauksia ja mun sydän pysähtyy melkein, kun yksi menee ihan mun vierestä. Adrenaliini virtaa mun suonissa, kun saavun rantaan ja jatkan matkaa juosten.

Kyyneleet kihoavat silmiini, en ole varma ovatko ne pelon, säikähdyksen vai yksinäisyyden kyyneliä. Jatkan matkaani juosten, en uskalla pysähtyä.

Mies ei jostain syystä hypännyt veteen, joten mulla on etumatkaa. En kuitenkaan uskalla pysähtyä, vaikka ei se näyttänyt halukkaalta ylittää vettä.

Mä en tiedä mihin mennä, olen uupunut mutta en uskalla pysähtyä. Annan jalkojeni johdattaa mua eteenpäin, annan niiden kulkea minne haluavat. Minne tahansa, muttei taaksepäin.

Lopulta mun jalat eivät enää kanna, joten istahdan vainoharhaisena puun viereen. Tarkkailen kokoajan ympäristöäni, jos kuulen pienenkin naksahduksen.

Istun siinä kauan, vain haukkoen happea. Sitten jatkan taas matkaa, jonka jälkeen sama toistuu.

Kun ilta alkaa pimentyä, tajuan että olen pahassa pulassa. Mulla ei oo ruokaa, puhdasta vettä, lämpöä, valoa saati sitten yösijaa.

Mä en uskalla käydä nukkumaan, vaikka mua väsyttää. En uskalla herpaantua hetkeksikään vahtimisestani. Ilman yöunia lähden vaeltamaan metsän läpi. Se on raskasta, minulla on hirveä jano ja nälkä.

Mulla on turvaton olo.

Mietin, miten kaikki olisi toisin, jos olisin vain suostunut naimaan Margetan. Mulla olisi nyt katto pään päällä, ruokaa, eikä mua yritettäisiin tappaa.

Mä itken taas, mä en voi sille mitään. Mä itken, koska olen itsekäs.

Lopulta nopea kävelyni muuttuu vaivanloiseksi laahustamiseksi, mun vatsa huutaa ruokaa epätoivoisesti.

Kuulen askelia ja pysähdyn. Katselen valppaana ympärilleni, mutta mitään ei näy. Minä vain kuvittelin.

Haluan kotiin.

Joku oma hömppä kommentti:

Anteeks et tuli näin tönkkö tekstiä. Mun ajatukset nyt vaan harhailee johonkin muualle. D:

Mut kumminkin alotin myös uuden tarinan: Hopeinen harha. Käykääs kattomassa. 💕

💭Vanileea💭