Bad liar//IN FINNISH

23. Luku

Isä käynnistää auton, mutta ei lähde pihasta minnekään. Hän katselee minua ja odotan hänen vaan avaavan suunsa. Tiedän, että hänellä on jotain sanottavaa tai hän haluaa muuten vaan kysyä jotain. Päätän siis kääntää pääni isäni suuntaan ja katson häntä silmiin.

"Haluatko puhua siitä nyt vai myöhemmin?"

"Myöhemmin", sanon tai ainakin yritän. Ääneni on muuttunut todella käheäksi, mutta isä silti taisi ymmärtää vastaukseni, koska hän peruuttaa pihasta pois. Minä vedän turvavyön kiinni ja isä lähtee ajamaan.

Minä koko matkan katselen ikkunasta ulos ja olen vaan hiljaa. Mieleni tekisi avata suu ja puhua jotain. En kumminkaan saa missään vaiheessa suutani auki, vaan päätän pitää suuni ihan suosiolla kiinni. Katselen vesipisaroita, jotka valuvat ikkunaa pitkin ja päätän kuljettaa sormiani pitkin.

Kyllä kaiken on pakko vielä muuttua paremmaksi.

****

Pari päivää myöhemmin tilanne ei ole muuttunut yhtään. Olen sulkeutunut huoneeseeni aina heti koulun jälkeen ja ollut siellä koko loppupäivän. Koulussa on jotenkin todella yksinäinen olo. Tunnen oloni yksinäiseksi varsinkin silloin, kun katselen muita ystävyksiä, jotka nauravat keskenään tai muuten vaan pitävät hauskaa.

Jos totta puhutaan, niin minulla on hiukan ikävä Englantia. Tarkennan kumminkin sen verran, että minulla on ikävä Jenniferia. Minulla on ikävä hänen seuraansa ja hänen niin viisaita neuvoja. Ehkä minulla on ikävä hiukan Jaydenia. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se tuppaa vaan olemaan.

Jos tilanne olisi aivan toinen, niin elättelisin toiveita minun ja Jaydenin yhteisestä tulevaisuudesta. Hän muuttaa puolen tunnin ajomatkan päähän, eikä sellainen välimatka olisi ongelma. Ongelmia on kumminkin aika monta. En edes usko, että Jayden haluaa mitään vakavampaa. Isoin ongelma on kumminkin se, että en voi luottaa häneen. En halua olla sellaisessa suhteessa. En halua, että minua epäilyttää missään vaiheessa meidän suhteen aikana. Minä en voi luottaa siihen, että hän olisi uskollinen minulle tai ei valehtelisi minulle.

Käännyn toiselle kyljelleni ja tuijotan ikkunaa, jonka eteen minä olen vetänyt verhot. Puren huultani ja yritän estää kyyneleet, jotka tuntuvat tekevän tuloaan. Olen itkenyt niin monta päivää, että en enää jaksaisi ollenkaan.

Olen maanantaista lähtien kytännyt puhelintani ja odottanut, että Dan soittaisi minulle. Olen vaan toivonut, että hän haluaisi vielä yrittää ja soittaisi minulle. Niin ei ole kumminkaan käynyt.

Toisaalta olen taas miettinyt, että miksi minä en päästä jo hänestä irti? En voisi olla enää Danin kanssa. En voisi olla hänen kanssaan, kun minulla on tunteita Jaydenia kohtaan. Oloni on kumminkin todella ristiriitainen. Toisaalta haluaisin olla Danin kanssa, koska hän on se tuttu ja turvallinen. Minun pitää oikeasti ryhdistäytyä ja lopettaa Danin perään haikaileminen. Minun pitää lopettaa kaikkien jätkien perään haikaileminen. Nyt lopetan puhelimen kyttäämisen ja poistan Danin numeron.

Nappaan puhelimen pöydältä ja menen yhteistietoihin. Jään arpomaan Danin numeron kohdalle ja menen katsomaan meidän keskusteluja. Niin paljon hyviä muistoja, mutta nyt niistä saa tulla vanhoja muistoja, joita minun ei pitäisi ainakaan vähään aikaan tarvitse miettiä.

Selaan meidän viestit nopeasti läpi - tai oikeastaan vaan osan, koska niitä on niin valtavasti. Hymyilen viesteille ja huokaisen syvään. Ehkä meistä voisi oikeasti joskus tulla jotain ystäviä tai jotain. Nyt ei kumminkaan ole sen aika. Molemmat meistä tarvitset aikaa.

Poistan Danin numeron ja outu tunne leviää kehooni. En sitten tiedä onko se helpotusta vai järkytystä. Haluan ajatella, että se on helpotusta. Yksi elämäni suurimmista asioista on nyt ohi ja oloni on kyllä hiukan tyhjä. Tuntuu, että Dan jollain tavalla täydensi minua ja nyt minulla on sellainen aukko itsessäni. Minun ei pidä antaa kenenkään enää täydentää minua, vaan minun pitää täyttää se aukko minussa. Minä tarvitsen ehkä jonkin harrastuksen.