Bad liar//IN FINNISH

11. Luku

"Mitä?" Kysyn, enkä oikeasti ole uskoa kuulemaani. Eikö isäni olekaan isäni? Ovatko he valehdelleet minulle koko ikäni.

"Me haluamme selittää sinulle tämän koko-", äiti aloittaa, mutta minä keskeytän hänet. Nousen ylös ja katson silmät täynnä kyyneliä heitä molempia. Jään katsomaan isääni pitkäksi aikaa ja hänkin katsoo minua.

Minä lähden eteiseen päin ja kuulen heidän seuraavan minua. Minä olen tällä hetkellä niin vihainen ja tunnen itseni petetyksi. En tiedä, että mitä tehdä.

"Ava! Odota!" Äiti huutaa.

"Ei! Minä en odota!" Huudan ja käännyn eteisessä ympäri. Vanhempani seisovat viiden metrin päässä ja huomaan kuinka Jayden, Dan ja Jennifer seisovat portaissa. En kumminkaan välitä heistä. "Te olette valehdelleet minulle koko elämäni ajan! Koko elämän! Kahdeksantoista helvetin vuotta. Se on pitkä aika!"

"Me vaan haluttiin-"

"Te vaan halusitte, että en saa tietää!" Huudan heille itkien ja juoksen ulko-ovesta ulos. Kyynelet ovat sumentaneet silmäni, mutta näen juosta metsään. Ei ole ehkä järkevin ratkaisu, mutta haluan olla kaikessa rauhassa.

Juoksen monta minuuttia eteenpäin ja saavun polulle. Olen koko lapsuuteni leikkinyt tässä metsässä, joten tämä on minulle tuttu paikka. Minua ei siis pelota, että eksyisin tänne tai jotain muuta tapahtuisi. Tunnen tämän paikan.  Noin parinsadan metrin päässä on puinen penkki, joka on vanha. Siis todella vanha ja laho.

Saavun penkille pian ja istahdan siihen. Kuuntelen puiden huminaa ja koitan saada itseni rauhoittumaan. Hengitän raskaaksi ja kyynelet tippuvat poskilta housuilleni. Ihan ensiksi pyyhin kyyneleet pois ja sitten rupean tasaamaan hengitystäni. Lopulta suljen silmäni ja hengitän normaalisti.

Eihän tämän oikeasti pitäisi muuttaa mitään - ainakaan minun mielestä. Isä on aina ollut isäni ja tulee aina olemaan. En vaan voi uskoa äitiä. Onko hän pettänyt isää? Onko hän oikeasti tehnyt jotain sellaista ja isä on antanut sen anteeksi? En voi uskoa sitä.

"Saanko istua tähän?" Kuulen Jaydenin kysyvän ja käännyn katsomaan vasemmalle. Jayden seisoo kädet taskuissaan ja katsoo minua. Minä käännän katseeni hänestä pois ja pian tunnen hänen istuvan viereeni.

"Mitä oikein tapahtui? Jos saan kysyä?" Jayden kysyy ja käännyn jälleen katsomaan häntä. Jayden kohottaa hieman toista kulmaansa ja minä nojaudun häntä vasten. Nojaan pääni hänen olkapäätään vasten, eikä se näytä yhtään haittaavan häntä.

"Isä ei oikeasti olen minun isä", sanon ja nyyhkytän hiljaa. Jayden vetää minut kainaloonsa ja silittää hiuksiani.

"Ja sait tietää nyt?" Jayden varmistaa ja minä nyökkään hänen olkapäätä vasten.

"Jep. Heidän olisi pitänyt kertoa minulle jo ajat sitten. Minulla olisi ollut oikeus tietää, että Connor ei olekaan biologinen isäni", sanon ja tunnen Jaydenin nyökkäävän.

"Niin olisi. Minä ajattelin, että se voisi olla hiukan vaikeaa valehdella täällä saman katon alla. Tai siis kun myös vanhempasi ovat-", Jayden aloittaa, mutta minä keskeytän hänet.

"Tiesitkö sinä?" Kysyn ja nousen nopeasti ylös. Katson Jaydenia, joka näyttää juuri jääneen kiinni valheesta.

"Äidillä on kaikista oppilaita salaisuudet. Katsoin sinun kansiosi ja huomasin sen." Jayden sanoo ja nousee myös seisomaan.

"Sinä siis tiesit, mutta et kertonut minulle! Minä puhuin sinulle sairaalassakin äidistä ja isästä, etkä kertonut minulle! Sinun olisi pitänyt kertoa minulle! Sinä päätit kumminkin valehdella minulle!" Huudan hänelle ja Jayden tarttuu nopeasti kädestäni kiinni. Minä kumminkin vetäisen käteni irti ja lähden kävelemään.