Bad liar//IN FINNISH

19. Luku

Herään kirkkaisiin auringonsäteisiin, enkä ensiksi ole edes varma, että missä olen. Mieleni tuntuu aamulla olevan niin tyhjä. Ei mene kumminkaan montaa sekuntia, kun muistan kaiken. Heti minulle tulee aivan jäätävän huono omatunto, enkä uskalla edes kääntyä ympäri.

Tunnen yhtäkkiä käden paljaalla käsivarrellani, enkä ole varma, että mitä tehdä. Joko nousen ylös ja lähden nopeasti vaan pois. Tiedän kumminkin, että siinä en voi välttyä puhumiselta. Voin tietysti myös odottaa, että menisitkö Jayden kohta vessaan tai vaikka suihkuun. Pääsisin livahtamaan pois. Päädyn aika nopeasti tuohon toiseen vaihtoehtoon. En varmasti edes pysty katsomaan Jaydenia. En tiedä, että miten ihmeessä pystyn katsomaan Dania. Olen tällä hetkellä kyllä niin ylpeä itsestäni.

"Ava?" Jayden lähes kuiskaa ja minä laitan silmäni varmuuden vuoksi vielä kiinni. Pidän hengityksen samana, että tämä olisi mahdollisimman uskottavaa.

Jayden huokaisee pienesti ja tunnen hänen lähtevän sängystä pois. Minä odotan sydän pamppaillen, että mitä hän oikein tekee. Lopulta kuulen hänen astelevan kauemmas ja pian suihku menee päälle. Siinä vaiheessa minä pomppaan istumaan ja katselen ympärilleni.

Puen päälleni ja kerään vielä vähäiset tavarani. Hiivin huomaamattomasti kylpyhuoneen ohi ja lähden huoneesta. Kun ovi naksahtaa kiinni, niin juoksen nopeasti meidän huoneen ovelle. Katson sitä hetken, mutta sitten käännyn katsomaan Jenniferin huoneen ovea. Olen lähtemässä jo sinne, mutta ovi minun edestä vedetään auki.

"Ava! Voi luoja sentään! Olen ollut sinusta huolissani!" Dan huokaisee helpotuksesta ja puristaa minut halaukseen. Minun silmäkulmastani valuu pari kyyneltä ja puristan silmäni tiukasti kiinni. Pyyhin poskelle tulleet kyyneleet ja yritän hymyillä.

"Missä sinä olit koko yön? Yritin soittaa vaikka kuinka monta kertaa ja kävin jopa Jenniferin luona. Hänkään ei nähnyt sinua."

"Minä olin Jenniferin luona, mutta käskin hänen sanoa, että ei ole nähnyt minua. Olen pahoillani. Se sai sinut vaan huolestuneeksi", sanon pahoittelen ja Dan pudistaa vaan päätään. Äskeisen selityksen myötä joudun kertomaan Jenniferille kaiken, joka hiukan pelottaa minua. En haluaisi puhua siitä kenellekään.

"Ei se mitään. Mennäänkö kumminkin sisälle?" Dan kysyy ja minä nyökyttelen. Menemme sisälle ja minä kipitän suoraan sängylle. Dan tulee perässä ja välillemme laskeutuu hetkeksi aikaa hiljaisuus.

"Anteeksi, Ava. Minä tiedän, että tämä on sinulle tärkeää ja haluat varmasti kokea tämän. Olisin todella paska poikaystävä, jos kieltäisin sinulta tämän tai vaatisin sinua palamaan takaisin. Minä tuen sinua."

Danin sanat saavat kyyneleet silmiini. Hän ei todellakaan ole paska poikaystävä. Minä olen paska tyttöystävä. En vieläkään voi uskoa tekoani. Mitä ihmettä minä oikein ajattelin? Mikä ihme minua vaivaa?

"Kiitos", saan ulos suustani ja pillahdan ihan kunnolla itkuun. Kierrän käteni Danin ympärille ja hän halaa myös minua takaisin. Minä en oikeasti tiedä, että mitä minä teen.

Minulla on kaksi todella paskaa vaihtoehtoa.

Joko minä kerron Danille ja todennäköisesti eroamme. En halua oikeasti loukata häntä. Toinen vaihtoehto on se, että en kerro hänelle. En kumminkaan tiedä, että pystynkö siihen. En oikeasti pidä valehtelusta. En tämän laajuisesta. En yksinkertaisesti varmaan voi salata tätä Danilta. Omatuntoni ei voi millään kestää tätä. Dan pitää minua niin täydellisenä ja ihanana. Olen kumminkin sen vastakohta.

Dan oikeasti on täydellinen. Hän on ajattelevainen ja kiltti. Hän aina ajattelee muita ja auttaa aina vanhuksetkin tien yli. Hän saa minut nauramaan ja tekee minut todella iloiseksi - tai ainakin teki. Minä en kumminkaan tiedä, että teenkö Danista oikeasti onnellisen. Minä vaan valehtelen hänelle. Dan ei ansaitse mitään tälläistä - minä en ansaitse häntä.