Joel
Kyyneleet kimalsivat silmissäni. Hengitykseni kävi hieman raskaammaksi, upposin täysin omaan maailmaani. Pystyin silti tuntea poikaystäväni käden omassani.
Tuolla olin viettänyt elämäni pisimmät päivät, illat, yöt, tunnit, minuutit, sekunnit. Se kaikki oli yhtä helvettiä. Ja se rakennus seisoi edessäni. En ollut täysin varma halusinko edes mennä sisälle.
Aleksi ja Olli olivat päärakennuksessa, Mira oli soittanut eilen Aleksille ensin. Joten olimme kaikki viisi täällä. "Sä et tiiäkään miten onnellinen oon et oot hengissä", Niko kertoi hiljaa, hän pidätti kyyneliään.
"En olis jos sä et olis löytäny mua", kuiskasin katsoen häntä silmiin. "Mut mä löysin ja sä oot siinä", brune huomautti ja pyyhki kyyneliä pois poskiltani, tein hänelle samoin.
Hengitin kerran rauhassa keuhkot täyteen happea, ennen kuin puhalsin ne ulos. Lähdin ovea kohti, se oli ollut ilmeisesti lukossa, se ainakin näytti rikotulta. "Kaspian onneks osaa käsitellä sorkkarauraa", poikaystäväni hymähti ilottomasti.
Kiinnitin katseeni kattoon, hirttoköysi oli viety, todennäköisesti Kaspianin toimesta. Lattialla ei ollut huumeruiskuja tai käsirautoja, vain tuo pieni tolppa jossa käteni olivat kiinni.
Tuijotin lattiaa, jossa makasin sen koko ajan. Puristin Nikon kättä lujemmin kyynelien vain valuessa poskilleni. "Joel se kaikki on ohi nyt", hän kuiskasi halaten minua rauhoittavasti.
"Mua pelotti et sä löyät mun ruumiin. Tai et sä joudut nähä mut nii paskassa kunnossa. Tai et mä en nää sua enää ikinä. Mua pelotti ihan saatanasti", kerroin hiljaa sulkien silmäni.
Mieleni täyttyi kamalilla muistoilla. Pystyin melkein tuntea puukon iskeytyvän vatsaani ja miten paljon se sattui. Näin Jessican tyytyväisen virnistyksen, Aleksin silmät jotka olivat niin pahoillaan ja kauhuissaan.
"Lähetää pois", kuiskasin pyyhkien kyyneleeni pois. Silitin Nikon selkää, en halunnut edes kuvitella sitä paniikkia, joka hänellä oli ollut ne kaikki päivät ja kun hän löysi minut lopulta. Hän ja Kaspian pelastivat minut.
"Siinähän te ootte", Olli totesi pitäen Aleksia sylissään. Mutisin jotakin istuen heidän viereen sohvalle, heillä oli Miran kanssa jokin keskustelu käynnissä. "Mä oon pahoillani", nainen kuiskasi järkyttyneenä.
"Ei se sun syytä oo", Aleksi huomautti. "Me kerrottiin Miralle mitä täällä tapahtu", Olli selitti, nyökyttelin päätäni. "Kauheeta, miten hullu pitää olla et tekee tollasta? Kyllä mä tiesin et Jere on hullu mut sen sisko tekee tollasta..", Mira henkäisi.
"Millä tavalla hullu?" kysyin varovasti. "Valehtelija, kusipää, raiskaaja, pettäjä, pahoinpitelijä, hullu", hän luetteli tuijottaen sormissaan olevia sormuksia. Koko olohuoneeseen laskeutui hiljaisuus.
"Se ei koskaan ymmärtäny miten vaikeeta mulle oli hyväksyy et se mun vanhemmat on kuollu, mulla ei oo sisaruksia, mulla ei vittu ole mitään. Sillä on ne kaikki eikä se arvosta niistä mitää", hän jatkoi herkistyen hieman.
"Vaikka mun vanhemmat aina riiteli ja oli väkivaltasii, nii rakastin mä niitä silti. Ne oli sentää mun vanhemmat, mulla sentää oli jotaki. Nyt mulla on vaa mun työ. Siinä se. Siinä sitte miettii mikä mut täällä vielä pitää", Mira huokaisi pudistaen päätään.
"Koska oot upee ihminen, joka on kokenu kovia. Mut mä tiedän varmaks sanoo, et paremmat ajat tulee vielä. Me ollaan ihan helvetin ylpeitä susta et oot jaksanu silti tänne asti, kaiken paskan läpi", Aleksi avasi suunsa ja meni halaamaan naista.
"Jep, sunki pitäis olla ylpee itestäs. Toi ei oo mikään itsestäänselvyys", komppasin yrittäen hymyillä hieman. Oli järkyttävää kuulla mistä kaikesta hän oli joutunut selviämään yksin, hänellä ei ilmeisesti ollut yhtään ketään elämässään tukemassa häntä.
***
Voi Miraa ❤️🩹
YOU ARE READING
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfiction(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
