Joel
"Lähetäänkö luistelee?" Eemil ehdotti, kun makasimme kaikki kolme veljestä sohvalla. "Joooooo", kannatin ideaa. Onnekseni kumpikin veljistäni sattui olemaan kotona, joten näin myös heitä.
He kaikki olivat olleet eilen kaupassa. Kyllähän sitä viikoksi tarvi viidelle aikuiselle ihmiselle ruokaa. "Missä kaikki varusteet nyt on?" kysyin maaten Oskarin kainalossa.
"Kai ne edelleen varastossa on, ellei äiti oo niitä taas siirtäny jonneki", Eemil vastasi ja nousi sohvalta ylös lähtien tarkistamaan asian. "Mitäs sulle kuuluu?" Oskar kysyi tutkien kasvojani lähietäisyydeltä.
"Hyvää. Lomaa ja sitte taas töitä", hymähdin. "Muille jätkille varmaa samaa", hän päätteli. Nyökkäsin vain vastauksena. Oli ihan rentouttavaa, ettei ollut oikein mitään suunnitelmissa jouluun asti.
Totta kai ehtisimme tässä välissä saada loppuvuodeksi keikkoja, mutta mitään sellaista ei toistaiseksi ollut suunnitteilla. "Perseet ylös, nyt mentii", Eemilin ääni käski, kun hän toi meidän kaikkien luistimet ja kypärät eteiseen.
"Sitte mentii", komppasin ja nousin sohvalta. Olin viimeeksi vuosi sitten luistellut. Ja näiden kahden sankarin kanssa siitä oli vielä enemmän aikaa. Mutta onneksi tilanne korjaantui nyt.
Ei mennyt kauaa, kun Eemil oli jo ajanut meidät luistinjäälle. Meidän onneksemme siellä ei ollut ketään muita, joten saimme luistella aivan rauhassa.
Kävin istumaan penkille ja otin toisen kenkäni pois asettaen luistimen tilalle. Nopeasti kiristin sen tarpeeksi tiukalle ja tein saman toiselle jalalle. Laitoin vielä kypärän päähän, ennen kuin lähdin ensimmäisenä jäälle.
Matkani loppui lyhyeen, kun kompastuin heti jalkoihini ja lensin polvilleni. "Hienoa Joel!" Eemil ja Oskar huusivat taputtaen minulle. Näytin heille keskisormea nousten ylös.
Tällä kertaa pääsinkin luistelemaan. Äsköinen oli hyvä esimerkki siitä, miten kannatti pitää kypärää päässä. Olisin ehkä tarvinnut polvisuojatkin, mutta ne nyt jäivät matkasta. Piti pärjätä ilman, eli ei auttanut kaatua enää.
Joka tapauksessa polviani tulisi koristamaan mustelmat, mutta en antanut sen haitata menoa, kun luistelin Eemilin ja Oskarin kanssa, kun hekin olivat lopulta päässeet jäälle kanssani.
"Pelataanko lätkää, täällä on kiekkoja", ehdotin. En edes odottanut vastausta, kun syötin kiekkoja Oskarille. Eemil sai olla maalivahtina, niin kuin aina lapsena. Tästäkin tuli helvetin hyvät muistot mieleen.
Niko
Olin saanut Titanicin katsottua. Se oli edelleen yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Joel ei silti ollut laittanut mitään viestiä, vaikka kello oli lähempänä kuutta. Olin yliajatellut kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja läpi moneen kertaan.
Oliko vastaukseni liian outo? Oliko Joelilla kaikki kunnossa? Oliko hänen puhelin mennyt rikki? Jos hän olikin tiputtanut muistilapun vahingossa tänne ja nyt vain pilasin kaiken?
Jos olin vain kuvitellut koko lapun ja laittanut viestiä, hämmensin häntä liikaa ja hän ei enää halunnut puhua minulle? Ei, ei kuulostanut kovin todennäköiseltä. Mutta oli se silti mahdollista!
Katsoin edelleen televisiota, tai se oli vain taustameluna. Yritin jälleen purkaa ajatuksiani paperille, mutta päässäni löi taas tyhjää. Tiesin kyllä, että minun piti vain jaksaa odottaa, mutta hulluksihan tässä ensin tuli.
Suljin television ja rypistin paperin heittäen sen lattialle. Päätin alkaa tekemään itselleni jotain syömistä, kello oli kuitenkin aika paljon. "Joel jooko, nää se viesti ja vastaa siihen", huokaisin itsekseni.
Rommi oli mennyt jonnekin nukkumaan, olin oikeassa. Se oli kyllästynyt minun selityksiini. Luojan kiitos se ei niitä ymmärtänyt, mutta ei kai ollut kovinkaan normaalia puhua itselleen jatkuvasti.
Olin kuitenkin tehnyt sitä lapsesta asti. Se taas meinasi että olin ollut sekaisin jo silloin. Se ei varsinaisesti ollut suurikaan yllätys. Pääni meinasi taas räjähtää sekavista ajatuksistani, vaikka yritin keskittää ne ruoanlaittoon.
***
Olipa selkee luku 😭👍
YOU ARE READING
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfiction(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
