🌪️
Olin odottanut vastausta Utulta eilisestä lähtien, ja surullisinta oli se, että hän oli lukenut viestit, muttei silti vastannut mitään.
Tajusiko hän, että nyt hän voisi antaa minulle oikean, aidon mahdollisuuden? Tajusiko hän, että voisimme tehdä nyt ihan mitä tahansa, ja se olisi sallittua siinä mielessä, ettemme pettäisi enää ketään? Tai siis, ei kukaan ulkopuolinen saisi tietenkään edelleenkään tietää mitään.
Makasin edelleen sängyssäni ajatellen Utua, kun Adam laittoi minulle viestin.
Adam:
ooks liian kiinni adetessa vai voiks nähä
En edes ollut ajattelut Adettea. Jotenkin aivoni olivat nyt käsittäneet hoitaneensa itsensä täysin eroon hänestä. Tajusin Adamin viestin jälkeen, ettei kukaan edes vielä tiennyt jättäneeni hänet. Paitsi Unna ja Utu.
Mitä minun pitäisi selittää Adamille, joka oli alusta asti ollut juuri se, joka paritti minut Adetelle? Hän pettyisi minuun, mutta kai ainoa vaihtoehto oli puhua totta. Adeten jättäminen ei tekisi minusta Adamin silmissä yhtään vähempää heteroa, ja se oli pääasia, joten olisin vielä turvassa siltä kannalta. Olisin siltä kannalta turvassa niin kauan kuin itse pysyisin hiljaa, tai siihen asti, kunnes Utu kertoisi jollekulle.
minä:
mä jätin sen
ni siis joo mä voin tulla, missä meet?
Nousin sängystä ja menin vaihtamaan vaatteet.
Adam:
mitä vittua levi
mä oon k-superilla
°
"Siis mitä helvettiä on tapahtunu?" oli ensimmäinen lause, jonka Adam Martin minulta kysyi tullessani paikalle.
Naurahdin.
"Ei oikee vaa huvittanu enää", valitsin valmiiksi päähäni varastoiduista lauseista.
"Ei huvittanu olla Adette Malmin kanssa? On sullaki Levi ongelmat. Se on Adette Malmi, tajuutko?" Adam ihmetteli ja ravisteli minua vähän olkapäästä.
"Joo joo, mut mun tunteet katos, minkä mä sille voin", yritin selittää.
"No ok, mut en ymmärrä", Adam vastasi.
"Sul onki varaa sanoo, kuinka mones tyttö tänä kesänä sul olikaa kierroksessa at the moment?" kysyin.
Adam virnisti ja sanoi:
"Ei helvetti, ei sittenkää puhuta siitä."
°
Unna ja Joakim ilmestyivät hengaamaan meidän kanssamme vähän ajan päästä, ja Unna vaikutti saapuessaan yllättävän rauhalliselta verrattuna siihen, mitä olin odottanut hänen olevan.
"Mä mielelläni annan sun selittää ennen ku huudan sulle", hän naurahti ensimmäisenä varmaan huomatessaan ilmeeni.
"En mä ny mitään pitkää stooria tästä saa, mut tunteet on ollu pitkää pienenemässä ja oli paras jättää se. Mä en tykänny siitä, ja tuskin Adettekaa enää pitkää ois jaksanu katella mua", selitin parhaani mukaan.
Unnan ilme näytti miettivältä.
"Mitä?" kysyin.
"Eiku Adette vaa oli niin hajalla. Mä luulin et sä oisit tehny jotain tosi pahaa", Unna kertoi ja sai minut nyt ensimmäistä kertaa miettimään, millainen olo Adetelle oli mahtanut jäädä.
"No kai se nyt on hajalla ku ei se oo se, jolta ne tunteet hävis", sanoin.
"Jätetyks tuleminen sattuu", Unna aloitti.
Katsoin häneen odottaen jatkoa lauseelle.
"Mä ymmärrän sun puolen, Levi. Ja Adette pääsee yli. Jäitteks te frendiväleihi kumminki?"
En ollut miettinyt sitäkään. Olin jättänyt hänet, hän oli itkenyt, ja sitten olin lähtenyt. Miten minä olin lähtenyt? Mitä minä olin sanonut? Olinko sanonut mitään? En muistanut.
"Kai me jäätiin, ei kai oo mitää syytä miks ei oltais jääty", selitin.
Unna hyväksyi nyökkäämällä ja oli jo taas aloittamassa uutta lausetta, kunnes Adam avasi suunsa:
"Ootteks te jo valmiita? Ketään ei oikeesti kiinnosta Levin ja Adeten ero, sellasii tapahtuu elämässä joskus, ja tästä varmaa päästään yli ilmanki mitää tukiryhmiä ja terapeutteja."
Tuijotimme kaikki häntä. Hän katsoi meitä kaikkia vuorollaan hämillään ja mietti, miksei hänen lauseensa muka ollut hyväksytty. Kyllä minä sen hyväksyin, halusin pois tästä aiheesta, mutta Unna tuskin pahemmin piti siitä.
"Adam Martin", Unna aloitti ristien kätensä rinnalleen,
"turpa kiinni ja mennään kirjastoon."
Hän kääntyi jo kannoillaan lähteäkseen kävelemään, ja me jouduimme vain hämillämme seuraamaan häntä.
Istuimme kirjastossa jo viiden minuutin päästä. Puhuimme nyt jostain aivan muusta, kuten esimerkiksi Joakimin isoveljen autosta, eikä kukaan tuntunut enää edes muistavan edellistä keskusteluamme.
Sitten aloimme puhua siitä, miksi olimme nelistään. Adam kertoi Meon treffeistä jonkun tytön kanssa, Joakim kertoi Xanderin lähteneen jonnekin Auran ja tämän tyttöystävän kanssa, ja Unna sanoi vain, että Utu oli kotona ilman mitään erityisempiä syitä.
"Se ei halunnu tulla, mä pyysin sitä kyllä. Mä näin sitä eilen", Unna sanoi ja sai minut säpsähtämään.
"Näit sitä eilen?" kysyin vahingossa ja kaikki katsoivat minuun vähän oudoksuvasti.
"Joo, se oli mun luona sillon samaan aikaan ku Adette, miten nii?" Unna sanoi.
Samaan aikaan kuin Adette?
"Ei mitään."
Toivottavasti he eivät muistaisi tuota.
Kun he jatkoivat puhumista, minä olin hiljaa. Utu oli todennäköisesti ollut paikalla silloin, kun Unna oli saanut kuulla minun jättäneen Adeten ja alkanut pommittaa minua viesteillä. Oliko Utu itse halunnut mennä Unnalle avautuakseen minusta, mutta koska Adette oli ollut siellä, hän ei ollut voinut? Eikö se olisi ihan loogista? Olisiko Utu kertonut, jos en olisi sattunut jättämään Adettea juuri eilen?
Tarkoittiko tämä myös sitä, että Utu oli saanut tietää jo ennen sitä kuin kerroin hänelle viestillä? Hän ei muuten vieläkään ollut vastannut. Olin kertonut hänelle myös alkaneeni välittää hänestä aidosti. Miksei hän ollut vastannut? Minä halusin vastauksen. Jotakin. Edes jotakin. Eihän hän voinut nyt jäädä kotiin pakenemaan minulta ja maailmalta ja olla vastaamatta viesteihin!
Minä halusin nähdä hänet, mutta silti en. Hän todennäköisesti vihasi minua taas. Edelleen. Olin avannut mahdollisuudet vastatunteisiin ja pilannut ne heti uudestaan.
Avasin puhelimeni ja menin minun ja Utun keskusteluun. Hän oli lukenut kaikki viestit, muttei ollut vastannut mitään. Kirjoitin hänelle vielä uuden viestin, jospa hän voisi vielä edes yrittää.
minä:
mä ootan edelleen että sä vastaat
Suljin puhelimeni taas ja laitoin sen taskuuni. Unna loi minulle satunnaisen hymyn ja minä tein saman takaisin, ja yritin sitten taas päästä kärryille siitä, mistä puhuttiin.
°
Meni taas iltaan, ja palasin kotiin. Makasin sängyssäni pitäen minun ja Utun keskustelua auki. Minä vain tuijotin sitä ja odotin. En edes enää tiennyt, miksi odotin, sillä hän oli jälleen lukenut viestini monta tuntia sitten, muttei vastannut mitään. Mitä minä edes tein? Mitä minä ajattelin? Antoiko puhelimen sinisen valon tuijottaminen minulle hyvää mieltä, vai miksi minä edelleen jatkoin?
Utu oli vihainen minulle, kyllä minä sen tiesin, muttei hänen olisi tarvinnut näin osoittaa mieltään.
Olin jo luovuttaa. Sitten hän viimein kirjoitti. Ja hän viimein lähetti.
Utu:
haluutsä puhua
Ja tottakai minä halusin puhua.
minä:
joo
millon
missä
Minua alkoi taas typerästi jännittämään, kun hän kirjoitti.
Utu:
mä oon nyt pienessä puistossa
Nyt? Oli varmaan kohta keskiyö taas vaihteeksi. Mutta totta hemmetissä minä menisin, jos kyse oli Utun näkemisestä.
minä:
mä tuun sinne
Hyppäsin ylös sängystä, kiirehdin jotkut vaatteet päälleni ja lähdin alakertaan. Isä oli hakemassa vettä yövaatteisillaan keittiössä, ja kysyi minulta, mihin ihmeeseen minä olin menossa. Vastasin hänelle:
"I'll be back in an hour."
Hyppäsin converseihin ja vilkutin isälle, kun avasin oven. Hän jäi hämillään keittiöön, mutta tuskin häntä oikeasti edes kiinnosti. Hän kuitenkin edelleen luuli minun olevan Adeten kanssa, joten hän todennäköisesti oletti minun menevän tapaamaan häntä.
Ulkona oli viileää, kesäyö oli hämärä, ja olin aika varma jäätyväni pelkässä hupparissa. Kävelin pieneen puistoon koko matkan vähän liian nopeasti. Miksi edes olin niin innoissani? Tämähän olisi ensimmäinen kerta, kun näin Utua sen yhden yön jälkeen. Tuntui, kuin siitä olisi kulunut ihan älyttömästi aikaa, mutta todellisuudessa se oli ollut toissayö.
Utu istui valkoisissa housuissa, valkoisessa topissa ja yli-isossa violetissa flanellipaidassa sillä penkillä, jonka lähettyvillä olimme molemmat aikaisemmatkin kerrat täällä tavanneet. Se jo itsessään aiheutti minulle oloja, mutta käveltyäni moikkausetäisyydelle ja törmättyäni Utun silmiin minä sain kylmiä väreitä.
"Moi", sanoin ja istuin penkille hänen viereensä.
"Tälleen alkuun, älä koske muhun, mä haluun vaan puhua sun kanssa", hän sanoi ja nyt ainakin tiesin, miten vihainen hän oli.
Hän katseli kaikkialle muualle paitsi minuun ja piteli käsiään hihojensa sisällä lämmittääkseen niitä.
"Mä ymmärrän", vastasin.
Hän nyökkäsi. Olimme hiljaa. Odotin hänen sanovan jotain.
"Kerro mulle siitä, kun sä jätit Adeten", hän sitten ehdotti.
Aloin kertoa hänelle, miten tiistaiaamuna olin mennyt Adeten luo ja jättänyt hänet. Hän kuunteli, muttei katsonut minuun missään vaiheessa. Kerroin, miten Adette oli kyseenalaistanut, miksi tein sen, miettinyt, mikä hänessä oli vikana ja itkenyt. Kerroin, miten olin yrittänyt saada hänet tajuamaan, ettei vika ollut hänessä, ja yrittänyt selittää, miksi ero olisi meille parempi.
Tarinastani tuli pitkä, mutta Utu kuunteli sen kokonaan keskeyttämättä minua.
Kun lopetin, hän ei vieläkään katsonut minua. Hän oli hetken hiljaa.
"Mä olin Unnalla sillon ku Adetteki oli sielä", hän sanoi sitten.
"Mä jotenki arvasin."
Nyt hän vihdoin katsoi minuun.
"Eli mä tiesin kaiken jo ennen ku sä laitoit mulle viestiä", hän vastasi.
"Meniks sä Unnalle kertookses musta, ja hylkäsiks sä sun suunnitelmat ku Adette oliki sielä ja kerto et mä jätin sen?" kysyin.
Sen minä ihan oikeasti halusin tietää.
Hän katsoi minuun, ja hän sanoi:
"Mä menin sinne vaan, koska en mun heräämisen jälkeen kestäny olla itteni kanssa. Mun ei ollu missään vaiheessa tarkotus kertoo Unnalle."
"Oikeesti?" kysyin hämilläni.
"Mä suojelen sua hemmetti joka päivä, ymmärräksä? Mä oisin voinu kertoo kelle vaan jonku tsiljoona kertaa, mut mä oon aina pysyny hiljaa. Ja mulla todellakin olis motiivi tehä sun elämästä ihan paskaa", hän vaikutti turhautuvan.
"Miks sä et sitte tee niin?" kysyin.
Hänen katseensa muuttui miettiväksi ja hän availi suutaan ikään kuin yrittäen sanoa jotain, muttei kuitenkaan saanut sanoja suustaan. Sitten hän hengitti syvään ja sanoi painokkaasti:
"Mä en todellakaan tiedä."
Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän kiirehti jatkamaan.
"Ehkä mä jollain tapaa sit haluunki suojella sua. Tietäen, et sillä tavalla mä voisin pelastaa jonku toisen siltä, mitä mä oon kokenu. Mua kiusattiin aina. Mun ei ees koskaan tarvinnu tulla kaapista, ku mua on haukuttu homoks siitä lähtien ku eskarissa lapset alko oppii sen sanan. Koska mä oon feminiininen. Mä oon stereotypia! Mun ei tarvinnu koskaan kertoo kenellekkään, ku kaikki arvas jo. Mun piti vaan kerran myöntää se kutosluokalla mun kiusaajille, ja siinä se oli. Sen jälkeen kaikki ties."
Se teki minut vähän surulliseksi.
"Mut sit mä aloin hyväksyy itteni. Mitä en kyllä ymmärrä, koska te tulitte kuvioihin ja aloitte kiusaamaan mua pahemmin ku kukaan oli ikinä aikasemmin uskaltanu. Tottakai te uskalsitte. Sullaki oli sellane maine, josta joku munlainen ei vois ees haaveilla."
Sitten hän katsoi minuun ja tajusi ehkä avautuvansa, tajusi puhuvansa tosi paljon ja kertovansa kaiken minulle. Yritin näyttää ilmeelläni hänelle, että hän sai jatkaa vielä. Minä halusin kuunnella. Hän saisi haukkua minut maanrakoon tai mitä tahansa, minä ansaitsisin sen.
"Koska mä tiiän, miten hemmetin vaikeeta se on, mä en haluu antaa sellasta elämää kellekkään muulle. Ees sulle, jota mä oon vihannu ensimmäisestä hetkestä lähtien ja jolle mulla olis täys syy kostaa. Mut en aio tehä sitä. Koska mä tiiän, miltä tuntuu, ku joku kertoo sun asioista ilman sun lupaa. Ihmisten vetäminen kaapista ei oo koskaan oikein ilman niiden lupaa", hän sanoi vielä lopettaakseen.
Vau. Minulla ei todellakaan ollut mitään hajua, mitä sanoa nyt. Hän halusi suojella minua. Hän tiesi voivansa pilata kaiken, muttei hän halunnut tehdä sitä. Hän halusi säästää minut siltä, mitä minä olin aiheuttanut hänelle monta vuotta. Minä... olin yllättynyt. Ja hämmentynyt. Ja ihan pihalla. Ja kaikkea.
Katsoin häneen. Hän ehkä odotti minun vastaavan jotain. Minulla ei ollut lauseita valmiita. En ollut odottanut tarvitsevani niitä varalle tällaiseen tilanteeseen, en ollut odottanut tällaista tilannetta.
"Mä... en tiiä mitä sanoa."
Utu katsoi pois.
"Kiitos", sanoin sitten hitaasti.
Sen oli tarkoitus tulla sanotuksi. En vain itse tiennyt sitä. Hän katsoi minuun taas.
"Mistä?" hän kysyi.
"Siitä et sä suojelet mua."
Katsekontakti puhui sanojen puolesta hetken aikaa. Minun teki tosi paljon mieli suudella häntä, mutten halunnut pilata kaikkea taas.
"Miltä susta tuntuu se, et sä jätit Adeten?" hän kysyi sitten.
Se ahdisti minua hiukan, en olisi mielelläni puhunut minkäänlaisista tunteistani Adettea kohtaan enempää, varsinkaan Utun kanssa, mutta minun oli pakko vastata.
"Mä oon jollain tavalla tosi vapautunu. Ei tarvii enää esittää sen kans mitään. Oon vapaa tekemään mitä vaan", katsoin häntä ja puolivahingossa osoitin lauseet suoraan hänelle.
"Mut tottakai tuntuu syylliseltä siihen, et sil on nyt paha olla, enkä voi lohduttaa sitä enää", jatkoin.
"Haluisiksä lohduttaa sitä? Sä voisit, jos te jäitte hyviin väleihin."
Se sai minut miettimään.
"Toi... öhm... musta tuntuu, et mä jotenki torjuin Adeten pois suunnilleen koko mun elämästä", tajusin.
"Nii. Sä olit sen kanssa niin pitkään tunteiden kadottamisen jälkeen, et haluisit vältellä ees sen tapaamista. Halaaminen ois jo mahotonta. Levi, sä tosissas tuhosit Adeten iteltäs", Utu lateli juuri sen, miltä minusta tuntui.
Mistä hän tiesi? Katselin muualle, etsin piilokameraa tai jotain, ei tämä voinut olla tapahtumassa. Olin puhunut Utun kanssa vaikka kuinka pitkään kahdestaan. Hänelle tuntui hyvältä puhua, hän puhui minulle. Miksi kaikki toimi?
"Sä tiiät musta enemmän ku mä vaik sä et ees tunne mua", minä sanoin kääntyen takaisin katsomaan Utua.
"Haluuksä, et me tutustutaan?" hän kysyi.
Hätkähdin.
"Ai oikeesti?"
Utu naurahti ensimmäistä kertaa tämän keskustelun aikana.
"En mäkään tajunnu, et sanoin ton ääneen."
Hämmentynyt hymy hapuili minunkin huulillani.
"Tarkotiks sä sitä?"
Utu nyökkäsi.
"Sä et oo vihanen mulle?"
Hän pyöritti päätään.
"En viimesimpien juttujen takia, sun pitiki lähtee sillon toissayönä. Mut kyllä mulla on aika hemmetin monta juttua, joista mä oon vihanen sulle."
Hymyilin silti, sillä sen minä tiesin. Mutta tällä hetkellä hän vain sai minut innostumaan taas kuin pikkulapsi. Halusin kikattaa kuin uuden leikkiauton saanut viisivuotias.
"Tarkottaaks tää että-"
En ehtinyt lausetta loppuun, kun hän jo sanoi:
"Mä oon valmis antaa mahiksen. Meil on ollu kivaa, ja..."
KIVAA?
Utu hymyili poispäin minusta.
Ja mitä?
"...mä saatan olla ihastumassa suhun."
Suuni aukesi, ilo ja hämmennys yhtä aikaa levisivät kehossani, tuijotin maahan. Mitä? Mitä?
"Ootsä tosissas?" kysyin varmistaakseni, ettei minulla ollut vikaa kuulossa tai jotain vastaavaa.
Hän taas vain nyökytti päätään.
"Ei siinä oo mitään järkeä, mä tiedän. Mut mä en voi sille mitään. Se on sun syytä."
Hymyni leveni. Siirtäessäni katseen häneen minun oli pakko mennä lähemmäksi häntä, laittaa käsi hänen poskelleen ja suudella häntä. Hän vastasi, me molemmat hymyilimme toistemme huulia vasten ja sitten erkaannuimme vähän.
"Miks sä muuten ees oot keskellä yötä täälä?" kysyin lähtemättä kauemmas kuin viiden sentin päähän Utun kasvoista.
"Mä olin Unnalla. Eks sä tajunnu mun eyelinereista?" hän vastasi ja vasta nyt kiinnitin paremmin huomiota siihen, että hänen udunharmaat silmänsä olivat rajatut juuri Unnan tavalla.
"Helvetti noi sopii sulle", sanoin ja tarkoitin sitä.
Ja sitten minä vielä suutelin häntä uudestaan.