☁️
Minä tiesin, että hän olisi poissa, kun herään. Minä tiesin, että hän pakenisi itseään ja tekojaan.
Minulla oli aamulla jäljellä hänestä vain muistikuvat, jotka olivat niin epätodellisia, etten edes ollut ihan varma, olivatko ne sittenkin vain jokin sairas uni. Nousin mennäkseni suihkuun ja pesin itseni kaksi kertaa, jotta Levi Carter puhdistuisi pois iholtani.
Minua ärsytti suunnattoman paljon. Kaikki. Levi. Se, että olin sekaantunut tähän.
Minä tarvitsin Unnaa nyt. Kello oli kohta kaksitoista, kun pyysin häneltä, voisinko mennä käymään.
Unna:
joo, jos ei haittaa et Adette on täälä kans
En jaksanut pyhittää edes puolikasta ajatusta sille, että Adette oli siellä. He olivat ystäviä keskenään, se oli ihan normaalia. Unohdin hetkeksi senkin, että Adettehan oli Levin tyttöystävä. Kun tajusin sen, jotenkin uudestaan skippasin sen faktan niinkuin olin skipannut sen viime yönäkin. Adeten kohtaamisessa ei ollut ongelmia. Tuskin edes tunsin häntä. Leviin taas en haluaisi törmätä tällä hetkellä alkuunkaan.
Pyöräilin Unnan talolle. Hänen äitinsä tuli avaamaan minulle oven, kun koputin, ja tervehdin häntä ennen kuin kiirehdin Unnan huoneeseen. Tottakai koputin ennen menoa sisään, vaikka tuskin Unna mitään salaista siellä tekisi varsinkaan nyt ollessaan Adeten kanssa.
"Moi", Unna sanoi avatessaan oven.
Minä menin suoraan sisään ja istuin hänen sängylleen.
Adette istui Unnan tuolissa ja luki jotakin kirjaa. Hän istui niin, etten nähnyt hänen kasvojaan.
"Kai sä Utu oot vähän parempaa seuraa? Tää tuli tänne vaan olemaan ihan maassa, ei suostu kertoo mulle syytä, ja alko selailemaan mun kirjoja läpi", Unna selitti istuen lattialle ja katsoi kyllästyneenä Adetteen.
"En mäkään oo millää parhaalla tuulella, mut voin mä kai yrittää", sanoin.
Unna huokaisi.
"Mikä teillä molemmilla on?"
Katsoin Adetteen. Hän voisi vastata ensin. Hän kuitenkin näytti yrittävän syventyä kirjaansa niin paljon, ettei hän edes liikauttanut katsettaan. Sitten minä tajusin, etten minä edes voinut kertoa, mikä minun ongelmani oli, joten päätin vain vaihtaa puheenaihetta.
"Adette, mitä sä luet?" kysyin, vaikka ihan hyvin näin sen itsekin.
"Jotain vaan, en oo ennen lukenu tätä kirjaa", Adette vastasi eikä vieläkään kääntynyt kumpaankaan meistä päin.
"Toi on mun mielestä tosi hyvä. Oon lukenu sen tyyliin viis kertaa", Unna sanoi.
Vilkuilin kirjan nimeä kannesta.
"Mä en oo lukenu tota. Kannattaako? Mä vois-"
"Mä yritän lukea", Adette sanoi vähän ärtyneellä äänellä ja kääntyi nyt meihin päin.
Hän oli itkenyt. Hänen ripsivärinsä oli levinnyt hänen silmilleen ja hänen nenänsä punotti. Hän ei oikeasti näyttänyt siltä kuin olisi edes voinut olla aidosti vihainen meille, vaan hän näytti lähinnä niin murtuneelta, ettei pystynyt käsittelemään mitään. Hän ei edes oikeasti lukenut sitä kirjaa, hän oli äskenkin vain katsellut sen sivuja.
"Voitsä jo kertoo meille, mikä sulla on?" Unna kysyi, ja tuntui ihan siltä kuin hän ei olisi yllättynyt Adeten itkuisuudesta ollenkaan.
"Mä en oikeesti... voi puhua siitä", Adette sanoi alkaen nyyhkiä ja pyyhkiä silmäkulmiaan estääkseen uudet kyyneleet.
Tuntui ulkopuoliselta taas, kun en edes tuntenut Adettea, ja olin silti paikalla hänen itkiessään. En osannut ajatella, että olisi minulle edes sallittua yrittää lohduttaa häntä.
Unna nousi lattialta ja meni ottamaan kirjan pois Adeten käsistä. Sitten hän halasi tätä. Sen jälkeen hän alkoi selittää siitä, että mikä Adetella ikinä olikaan, hän voisi puhua siitä, ja jos se häntä itketti noin paljon, hänen olisi paraskin puhua siitä. Adette lähinnä nyökytteli vastauksiksi yrittäen pitää kyyneleet sisällään. Minä seurasin tätä ulkopuolelta, kuten aina ennenkin kaikkea, ja jotenkin unohdin, että he muistivat minun edes olevan huoneessa.
"Utu", Unna kääntyi minuun päin.
Havahduin taas todellisuuteen ja kysyin häneltä:
"Mitä?"
Sitten hän päällään nyökkäsi vinkkaavasti Adetteen ja ilman sanoja käski minun sanoa jotain.
"Öhm, nii, Adette, sun kannattaa avautua, jos joku itkettää sua tolleen. Ja mä voin lähteä, jos sä et haluu mun olevan täälä, sähän et ees oikeen tunne mua", sanoin, enkä saanut Unnan ilmeestä selville, olinko antanut oikean vastauksen.
Hän kääntyi taas Adeten puoleen.
"Ei sun tarvii lähteä, Utu. Mun on varmaa paras lähteä ite", Adette sanoi ja niiskutti sanojen väleissä nenäänsä.
"Mihin sä muka nyt lähtisit? Sä ite halusit tulla tänne", Unna ihmetteli, mutta Adette nousi jo tuolista.
"Mut teillä nyt on hauskempaa ilman mua joka täälä vaan itkee", hän totesi ja meni jo ovelle.
"Minne sä meet? Meeksä Leville vai kotiin?" Unna kysyi.
Levi, hänhän olikin pysynyt jo tarpeeksi kauan pois ajatuksistani. Nyt viimeyö taas hyppäsi mieleeni, ja alkoi pelottaa, että alkaisin avautua siitä Unnalle. En voisi tehdä sitä.
"Kotiin tai jonnekki. Miks helvetissä mä menisin Leville?" Adette kuulosti yhtäkkiä taas vihaiselta.
Miksi hän ei menisi Leville, oliko jotain tapahtunut?
"Koska se on sun poikaystävä?" Unna vastasi siihen ihmeissään.
Adette käänsi päätään nähdäkseen meidät vielä ja sanoi:
"Se ei oo mun poikaystävä."
Sydämeni jätti varmasti pari lyöntiä välistä. Sitten Adette avasi Unnan huoneen oven ja lähti, sulki sen perässään.
EI OLE HÄNEN POIKAYSTÄVÄNSÄ? Kääntyessämme katsomaan toisiamme me molemmat näytimme varmaan yhtä hämmentyneiltä.
"Siis erosko ne?" lausuimme yhtä aikaa, ja olisimme ehkä nauraneet sille, jos emme olisi olleet aidosti järkyttyneitä.
Unna kaivoi puhelimensa esiin.
"Adette ei ihan varmasti vastaa enää, mä kysyn Leviltä."
Hän kirjoitti intensiivisesti tekstiviestiä, ja hän lähetteli niitä Leville varmasti miljoonia. Se oli Unnan tekniikka saada ihmiset kiinni.
"Vitun paskapää edes vastaa", hän sanoi hetken päästä ja paiskasi puhelimensa näyttö ylöspäin auki lattialle.
Nousin sängyltä alas ja tulin lattialle myös. Näytöllä oli auki keskustelu Levin kanssa täynnä Unnan vihaisia kysymyksiä. Katsoimme sitä hiljaa odottaen siihen asti, kunnes Levi vihdoin tuli paikalle ja Unna kaappasi puhelimen käteensä jatkaakseen viestipommitusta.
Miltä minusta edes nyt tuntui? Olinko innoissani siitä, että Levi oli saattanut jättää Adeten, ja kenen puolesta olin, jos olin? Olinko edelleen ahdistunut siitä, mitä tapahtui yöllä? Okei, sitä minä olin.
"SE JUMALAUTA JÄTTI SEN", Unna huusi sitten ja kiirehdin katsomaan hänen puhelintaan.
Levi oli tehnyt sen. Levi oli tehnyt sen. LEVI OLI TEHNYT SEN!
Olinko iloinen? En tiennyt. Olinko helpottunut, kiitollinen tai innoissani? En tiennyt. Enkä voisi näyttää sitä nyt Unnalle, vaikka olisinkin. Mitä minä nyt tekisin? Levi oli aika harvinaisen kamala ihminen, ja hän oli vielä lähtenyt yöllä sanomatta minulle mitään. Oliko iskenyt huono omatunto ja pitänyt juosta jättämään tyttöystävä? Minulla oli paljon, muttei silti mitään sanottavaa Levi Carterille.
"Mitä hemmettiä on tapahtunu? Se ei suostu kertomaan mulle mitään!" Unna kuulosti epätoivoiselta ja jo melkein hysteeriseltä.
Olisin ehdottanut hänelle hengittämistä ja rauhoittumista, jollen olisi itsekin joutunut käymään omassa päässäni kamppailuita koko ajan.
"Mä en tiiä pitääks mun lähtee", sanoin oudosti.
"Miten nii et tiiä? Ethän sä voi lähtee nyt! Mihin sä ees lähtisit? Sä ite halusit tulla!" Unnan äänestä kuuli, miten stressaantunut hän oli.
Sitten hänen ilmeensä muuttui ja hänestä tuli huolehtiva.
"Sä et oo puhunu mulle varmaan mitään. Oliks sulla jotai asiaa alunperin? Ootsä ok?"
Oliko minulla ollut jotain asiaa? En edes ollut keksinyt, miksi olin tullut tänne.
"Ei mulla ollu asiaa, mä vaan tulin muuten vaan. Mut en mä sitte lähe vielä, jos sä et haluu", sanoin.
"Jos sulla ei oo treffejä Harry Stylesin kans tai jotai siistimpää ni sä pysyt tasan siinä", Unna vastasi.
Ja nyt minun oli vain pakko jäädä tähän istumaan. Valitettavasti.
°
Lähdin vasta illalla Unnalta. Levi oli laittanut minulle päivän aikana muutamia viestejä, joita en aikonut avata, sillä minulla ei ollut mitään hajua, mitä vastata. Minä olin vihainen hänelle, minä olin aina vihainen hänelle, hän hoiti kaiken elämässään niin huonosti ja pilasi kaikkien muiden elämät.
Minä en aikonut mennä näkemään häntä, minä aion pysytellä poissa hänen seurastaan niin kauan, kunnes hän hankkiutuisi itse minun seuraani. Siinä vaiheessa minä sanoisin hänelle... mitä edes sanoisin hänelle? Olisin vain vihainen? Siitä, että hän petti tai ainakin melkein minun kanssani tyttöystäväänsä? Siitä, että hän ei osannut hoitaa asioitaan? Siitä, ettei hän kertonut minulle, mitä minusta halusi, vaikka oli luvannut tehdä senkin?
Avasin hänen viestinsä maatessani sängyssä yöllä niihin aikoihin, kun alkoi olla kulunut kaksikymmentäneljä tuntia hänen eilisestä tulostaan minun luokseni.
Levi:
utu
mä jätin adeten
mä toivon et sä tiedät miks mä tein sen
ja et mun tunteet on oikeesti aitoja sua kohtaan
mä en ois muuten tehny sitä
utu voitsä vastata mulle
mä oon pahoillani
mun ei ois pitäny lähtee sillo yöllä
tai mun ei ois ees pitäny tulla
mun ois pitäny jättää adette ensin
Sen enempää hän ei ollut laittanut, kun luin ne. Hän kuitenkin tuli paikalle taas ja alkoi heti kirjottaa, kunnes hän jo lähetti muutaman lisää.
Levi:
tulithan sä
me voitais tehä nyt ihan mitä vaan ja se olis iha ok
me ei enää petettäis ketään
mut sä et haluu kuitenkaan nähä mua
ja mä tajuun sen
Tujotin vain viestejä enkä edes ajatellut vastaavani. Ärsytin vain häntä pysymällä paikalla mutta vastaamatta mitään. Hän piti tauon kirjoittamisessa ja odotti selkeästi minun tekevän jotain. Lopulta hän saattoi kyllästyä.
Levi:
älä sitte vastaa
Pysyimme edelleen molemmat paikalla. Odotin. Hän odotti. Sitten hän kirjoitti taas.
Levi:
mut mä oon oikeesti alkanu välittämään susta
Sitten hän lähti pois, jätti sen siihen. Minä tuijotin viestiä uskomatta sitä. Sanat, jotka voisivat olla täyttä valhetta tai sitten hänen oikea avautumisensa. Välittää. Minun piti miettiä sitä. Se oli harvinainen sana, se oli kuitenkin Levi Carterin lähettämä. Mitä se tarkoitti?
Tarkoittiko se kaikkea sitä, mitä hän oli minulle tehnyt uskotellakseen, että piti minusta oikeasti? Suudellut, pyytänyt anteeksi, tullut tänne yöllä ja tehnyt kaikkea sellaista. Katsonut, ihan hemmetisti katsonut.
Mutten löytänyt sitä, missä se välittämisvaihe oli. Kaikki tuntui koko ajan vain siltä, että häntä eivät kiinnostaneet minun tunteeni sitten ollenkaan, kun hän vain mietti, miten saisi minut vastaamaan ja miten paljon uskaltaisi itse tehdä. Ja sitten hän lähti keskellä yötä, eikä se ainakaan tuntunut välittämiseltä.
Mutta miltä hän oli tuntunut kaikkina niinä kertoina, kun hän oli suudellut minua? Miltä hän oli tuntunut viime yönä? Suljin silmäni ihan hetkeksi ja laskin puhelimen vatsani päälle. Hyvältä, hän oli tuntunut hyvältä. Sen aikaa hän oli tuntunut välittävän minun kropastani, minun huulistani. Hän oli tuntunut hyvältä.
Havahduin siihen, kun tajusin ottaneeni juuri itseni kiinni hymyilemästä ajatukselle Levi Carterista. Ei hemmetti tämän nyt näin pitänyt mennä.
Minun teki mieli huutaa itselleni peilin kautta, kuinka tyhmä olin ja kuinka ansaitsisin hävitä maapallolta. En kuitenkaan jaksanut nousta sängystä, joten suljin puhelimeni - en todellakaan vastannut Leville - ja laitoin sen yöpöydälleni. Käännyin kyljelleni ja vedin peiton kokonaan päälleni, vaikka huoneessa oli sille ihan liian kuuma. Halusin vain kadota yhtä lopullisesti kuin minun hyvien ajatuksieni Levistä täytyisi kadota.
°
Heräsin siihen, kun joku koputti oveeni. Hieroin silmiäni ja annoin hänelle luvan tulla sisään. Tina istui sänkyni laidalle ja sanoi:
"Huomenta. Kello on kakstoista."
"No voi hemmetti, mä en osaa nukkua oikeeseen aikaan", vastasin ja nousin istumaan.
"Ei se kesälomalla haittaa mitään."
Tinan ilme sanoi, että hänellä oli minulle ihan jotain oikeaakin asiaa.
"No?" kysyin.
"Mun piti kysyä jo eilen, mut en sitte nähny sua", hän aloitti.
Toivottavasti hänellä ei nyt ollut mitään maailmaakaatavaa kysymystä, johon en osaisi vastata.
"Oliks tääl joku toissayönä?"
Voi hemmetti. Olimmeko herättäneet Tinan, ja missä vaiheessa? Vai oliko Levi lähtenyt liian äänekkäästi sen jälkeen, kun olin jo nukahtanut?
"Miten nii?" kysyin kuin minulla ei olisi ollut mitään hajua, mistä Tina puhui.
"Mä luulin kuulleeni askelia käytävältä joskus keskellä yötä. Ensin tottakai aattelin, et se oisit sä, mutta ku mä en kuullu enää askelia takasinpäin sen jälkee, ku ne oli menny alakertaan, mä päätin käydä tarkistamassa, ootko sä sun huoneessa. Ja ku sä vaa nukuit sielä, mä aattelin, et ehkä olin kuullu omiani. Mut kuitenki halusin varmistaa sulta, et oliks täälä joku sittenki", Tina selitti ja ymmärsin nyt, että hän tosiaankin puhui Levin lähdöstä.
Tuijotin peittoni toista päätyä, josta täkki vähän pursusi ulos lakanasta. Tinalle melkein voisi puhua totta, hän ei kuitenkaan tuntenut Leviä, eikä häneltä juttu leviäisi yhtään mihinkään.
Minä en ollut puhunut kenellekään. Kukaan ei tiennyt. Suojelinko Leviä tarkoituksellisesti? Minä tarvitsisin kuitenkin ihan kohta jonkun, jolle avautua. En voinut pitää ihan kaikkea sisälläni ikuisuutta.
"Okei, täällä oli joku", päätin aloittaa siirtäen katseeni Tinaan,
"mut vaan se ja mä tiedetään siitä, eikä kukaan muu saa tietää."
Tina näytti ihan ymmärtäväiseltä.
"Eli jos joku kysyy, toissayönä täälä ei ollu mun kanssa yhtään jätkää, enkä mä edes puhunut sulle tästä", lopetin vielä.
Tina nyökytteli.
"Mä lupaan olla puhumatta kellekkään. Mut onks sulla nyt siis jotain juttua jonkun kanssa, vai?" hän kysyi ja toisella lauseella jo vaihtoi vakavan ilmeen virnistykseen.
Naurahdin hänelle. Sitten ajattelin sitä, miten Levi oli jättänyt tyttöystävänsä minun takiani, mutten minä ollut varma omista tuntemuksistani, ja hänkään ei oikeasti ollut valmis mihinkään, sillä hän halusi elää kaapissa. Vastasin sitten Tinalle:
"Asiat on monimutkasia, jos näin vois sanoa."