🌪️
Huulia, käsiä, ihoa, katsoimme toisiamme silmiin, tuijotin käsiäni tuon vatsan ympärillä, tuon laihan vatsan, tämä tapahtui, hän suuteli minua, hän oli minun päälläni, myötäilimme toisiamme, me olimme tässä, tämä oikeasti tapahtui.
Tämä tuntui hyvältä, hän tuntui hyvältä, olisin voinut olla tässä aina, hän olisi voinut pysyä päälläni ja antaa minun käsieni mennä hänen kehollaan hänen suudellessaan minua. Tämä tuntui ihan hemmetin hyvältä. Kehoja, ihoa, huulia, niskoja, käsiä, katseita.
Yhtäkkiä minä lopetin. Ihan hetkessä. Minä en pystynyt tähän sittenkään. En pystynyt menemään pidemmälle. En antanut hänen enää suudella minua, pysäytin hänet kädelläni ja katsoin vain tyhjänä hänen silmiään. Hengitin suu auki, mutten saanut mitään sanotuksi, enkä kuitenkaan myöskään lähtenyt enää suutelemaan häntä uudestaan.
Utun silmät tyhjenivät ja hän kierähti pois minun päältäni. Hän ei edes jäänyt niin, että olisin nähnyt hänen kasvonsa, vaan hän meni kyljelleen selkä minuun päin. Minä en osannut sanoa mitään, tuijotin vain hänen paljasta selkäänsä ja hänen tummaa tukkaansa, jonka minä olin sotkenut. Sitten minä käännyin vain selälleni ja tuijotin hänen huoneensa kattoa.
Olinko minä helvetti vieköön ihan oikeasti Utu Jäkälän sängyssä tällä hetkellä? Kaikki äskeinen oli vienyt niin paljon ajatuksia, se oli vienyt minut tiloihin, joissa en ollut ennen käynyt, oloihin, jotka olivat sanoinkuvailemattoman hyviä ja täyttäneet koko pään. Nyt minulle iskivät kaikki mahdolliset muut tunteet yhtä aikaa. Eikä se ollut positiivista.
Mitä kello oli? Kuinka kauan olin ollut täällä?
Ahdisti. Päällimmäisenä ahdisti. Se totuus, että minä olin juuri lopullisesti todistanut itselleni sen, että pidin myös pojista, ahdisti minua. Nyt minusta tuntui siltä kuin koko maailman pitäisi saada tietää, ja kaikki aikaisempi hyvä olisi ikuisesti mennyttä.
Nyt, kun tämä oli tapahtunut, jos kukaan saisi tietää, tottakai kaikki jotenkin saisivat tietää, en voisi enää koskaan olla koulussa tunnettu, Adam ja Meo ja varmaan Joakimkaan eivät enää haluaisi olla minun ystäviäni, Unna ja Xanderkin katoaisivat, jos Utu ei haluaisi olla minun kanssani, Adette nyt ei todellakaan antaisi minulle anteeksi.
Ei helvetti, Adette. Missä minun puhelimeni oli? Nousin varovasti istumaan sängyn reunalle. Oliko minun puhelimeni jossain täällä? Olin kai heittänyt sen jonnekin taskustani. Bongasin sen lattialta ja otin sen käteeni.
Kaikki oli siellä vielä pahemmin kuin olin kuvitellut. Adette oli soittanut minulle viisitoista kertaa ja laittanut minulle kymmenittäin viestejä, joissa luki Levi, missä sä oot? ja sun piti tulla tänään tänne ja miks sä et vastaa!?
Minä olin ihan oikeasti unohtanut, että olin luvannut Adetelle meneväni hänen luokseen täksi yöksi, koska hänen vanhempansa eivät olleet kotona.
Olin maailman kamalin ihminen. Se fakta, että olin juuri pettänyt häntä, tuntui vielä pahemmalta, kun se oli tapahtunut yönä, jona minun oli tarkoitus olla hänen kanssaan.
Pettänyt, pettänyt, pettänyt. Minusta tuntui kamalalta. Oliko tämä pettämistä?
Minun pitäisi vastata jotakin, mutten kai voisi tehdä sitä vielä, kello oli yksi ja hän oli hereillä, joten hän pyytäisi minut tulemaan nyt, keksisinpä minkä tekosyyn tahansa. Odottaisin vielä aamuun. Tai sitten minä menisin sinne päivällä laittamatta mitään viestiä.
Minua ei varmaan ikinä ollut ahdistanut näin paljon. Mitä minun piti tehdä? Käännyin katsomaan Utua. Nukkuiko hän? Minuakin väsytti, mutta ihan kuin muka voisin jäädä tänne nukkumaan. Ihan kuin voisin edes nukkua.
Mitä helvettiä minä olin tehnyt, mitä helvettiä minä olin tehnyt?
Utu näytti niin viattomalta, hän oli viaton. Hänen hoikka vartalonsa kohoili rauhallisesti hänen hengittäessään, hän todennäköisesti nukkui. En nähnyt hänen kasvojaan, vaikka olisin halunnut nähdä ne vielä. Sillä kun nyt lähtisin, hän tuskin haluaisi nähdä minua enää koskaan.
Minun oli ihan pakko päästä pois täältä. Ehkä ahdistus pienenisi, kun en näkisi enää Utun paidatonta ylävartaloa ja istuisi hänen sängyllään. Nousin, noukin paitani päälleni lattialta ja lähdin mahdollisimman hiljaa huoneesta. Yläkäytävä, portaat, alakäytävä, eteinen, kengät, alaovi.
Hemmetti, ihan kuin pääsisin muka omaa päätäni pakoon vaikka lähtisin kuinka kauas Utun huoneesta. Ahdistus melkein kasvoi, kun tulin ulos. Ruusupuron kartanon puutarhan päällä leijui yöusva, jonka ajattelin kuitenkin olevan utua, sillä ne olivat ihan sama asia. Ainakin minulle. Ainakin melkein.
Onneksi Utu asui täällä kaupungin laidalla, eivätkä minut tuntevat ihmiset voisi nähdä minua ikkunoistaan matkallani kotiin. Kotiin? Enhän minä voinut mennä kotiin.
Vaikka kukaan ei heräisi siinä vaiheessa, kun menisin sinne, he ainakin heräisivät joskus viideltä keittämään aamukahvia ja kyseenalaistaisivat, miksi minun huoneeni ovi oli lukossa. Joutuisin selittämään, miksi olinkin kotona, enkä osannut mitään tekosyitä. He luulivat minun menneen Adetelle, ja he automaattisesti ajattelisivat, että joku oli huonosti, jos olin tullut yöllä kotiin. Enkä minä lähtisi siihen keskusteluun äidin kanssa.
Mihin minä sitten olin menossa? Olin kävellyt jo sivistyksen pariin, mutta yöudun peittämässä tyhjässä kaupungissa ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Paitsi ehkä yksi. Olin ihan lähellä naapurikunnan rajaa ja metsää.
Minä menisin Xanderille. Hän ei olisi nukkumassa, tiesin sen, ja hänen vanhempansa olivat cooleja, eivät sellaisia kamalia valittajia ja sääntöjenasettajia, Xander ja Aura saivat aina luvan kaikkeen. Ei se haittaisi ketään, jos menisin käymään.
Lähdin hiekkatielle ja kyselin samalla Xanderilta viesteillä, oliko hän hereillä. Hän oli. Hän ihmetteli, miksi ihmeessä kysyin, ja selitin, että hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin päästää minut sisään, kun olisin viiden minuutin päästä ovella.
En ollut puhunut hänen kanssaan vähään aikaan, en ollut uskaltanut, sillä pelkäsin hänen vain käskevän minun jättää Adeten. Siksi hän ei tiennyt Utun ja minun jutussa edes suudelmista, ja minulla olisi nyt paljon selitettävää. Ja koska nyt oli varmaa, että jättäisin Adeten tänään, Xander varmaan suostuisi kerrankin kuuntelemaankin minua.
Hän oli ovella minun tullessani pihaan, ja hän tervehti minua hämillään yövaatteet päällään.
"Nyt on jostain isommasta kyse ku sä tuut tähän aikaan tänne."
Minä vain nyökkäsin. Me menimme hänen huoneeseensa, jossa oli se hieno pallomatto, ja hän antoi minulle lasin vettä. Istuin tuolille ja join veden ensimmäisellä kulauksella, minulle oli tullut huomaamattomasti älytön jano viimeisten parin tunnin aikana.
"Nyt sä kyllä kerrot ihan kaiken. Liittyyks tää Utuun?" Xander kysyi ja istui peittonsa päälle sängylleen.
Minä aloitin siitä, kun olin silloin mennyt Utun luo ja suudellut häntä. Sitten tuli se, kun pyysin häneltä anteeksi ja suutelin häntä taas, ja tällä kertaa hän vastasi minulle edes pienesti. Puistosuudelmasta Xander ei varmaan olisi halunnut niitä yksityiskohtia, joita muistin, joten jätin ne pois, kerroin siitä ympäripyöreästi. Sitten pääsin tähän yöhön.
"Mä just petin Adettea Utun kanssa", ja lopetin tarinani siihen.
Xanderin ilmeen mukaan hänen oli tosi vaikea käsittää, mitä oli juuri kuullut. Ei mitään ongelmaa, minunkin oli vaikea käsittää, mitä olin juuri sanonut.
"Tai no, vittu. Ei mitään sellasta. Mut se oli menossa siihen, se oli melkeen sitä. Lasketaaks se pettämiseks? En mä tiedä. Me suudeltiin. Enemmän."
Tuskani vain kasvoi. En kestänyt itseäni. Vein kädet hiuksiini ja suljin silmäni. Jouduin hengittämään.
Minun oli vielä ennen Xanderin vastausta sanottava:
"Ja mun oli pakko tulla tänne, koska mä en voi mennä kotiin, koska mun piti olla tää yö Adetella, mut olinki Utulla. Mä oon menossa kuitenki Adetelle tänään heti ku se herää. Sit mä jätän sen."
Katsoin Xanderiin ja odotin hänen sanovan jotain, mutta se näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Yleensä hän oli aina sanavalmis.
"Levi, sä kerranki saat mut hiljaseks", hän sai lopulta ulos suustaan, ja minä vain nyökyttelin.
"Mut mitä mieltä sä oot mun suunnitelmasta jättää Adette vihdoinki?" kysyin.
"Se on ihan jäätävän hyvä juttu totta kai, mut sun ois kyllä pitäny tehä se kauan ennen ku sä hemmetti petät sitä. Ei toi oo oikein, Levi."
Xanderin olen-nyt-ihan-vakavissani-
ääni sai minut ajattelemaan katumustani vielä enemmän.
"Mä tiedän! Voiks sä olla tuomitsematta mua kauheesti, musta tuntuu ihan vitun paskalta jo valmiiks", sanoin.
Xander ei muuttanut ilmettään, mutta huokaisi ja vastasi:
"Totta kai. Mä tajuun et sä oot ihan pihalla ja järkyttyny."
Nyt hän kuulosti siltä kuin joku olisi kuollut. Toisaalta tämä oli melkein sama asia.
"Nyt sulla on tämmönen ihmisenraato tässä vielä muutaman tunnin, se on pettäny tyttöystäväänsä, se ei pysty nukkumaan, eikä se myöskään osaa olla sulle kovin hyvää seuraa", sanoin sitten ja retkahdin nojaamaan pääni Xanderin työpöytään.
Näin silmäkulmastani Xanderin pyörittelevän päätään huvittuneena.
"Siinä tapauksessa mä meen pöllimään Auralta suklaata, venaa hetki", hän nousi sängyltä ja lähti huoneesta.
Kuulin puhetta seinän takaa. Nousin taas parempaan ryhtiin ja pyörin hiljaa tuolilla. Kohta Xander tuli takaisin, mutta hänen takanaan tuli Aura, joka raahasi huoneeseen patjaa.
"Ei, Aura, ei sun tarvii, mä en halua sitä", sanoin, mutta tyttö laski patjan lattialle peittämään hienon pallomaton.
"Sun mielipidettä ei kuunnella", hän sanoi, juoksi huoneeseensa muutamassa sekunnissa ja tuli takaisin heittäen viltin ja tyynyn patjan päälle,
"koska mikä ikinä sulla onkaan, se ei mee ohi jos sä et nuku."
Katsoin epäuskoisena Auraan, ja sitten Xanderiin, joka ei voinut sanoa siskoaan vastaan mitään.
"Niin että Xander on kaupungin paras psykologi, vuodatat ensin sille kaiken, sit syöt tätä", hän heitti suklaalevyn syliini,
"ja sit sä nukut niin pitkään ku nukuttaa."
Aura ei sanonut enää mitään muuta, hän vain lähti.
Hämilläni katsoin Xanderiin.
"Paras kuunnella sitä. Se on tolla tuulella ehkä pari kertaa vuodessa. Tällä kertaa se johtuu varmaan siitä, että sen tyttöystävä tulee tänne huomenna aamulla", hän sanoi.
En ollut varma, olinko aiemmin tiennyt, että Auralla oli tyttöystävä, mutten jaksanut edes hämmentyä kuulemastani enää. Nousin tuolilta ja menin patjalle makaamaan.
"Tää on oikeestaan ihan mukava", sanoin avatessani suklaalevyn.
"Oliks sulla vielä jotai purettavaa?" Xander kysyi.
"Varmaan, mut mun aivot ei todellakaan jaksa ajatella mitään nyt", vastasin.
Söin yhden suklaapalasen ja annoin levyn sitten Xanderille.
"Mä sanoin, etten pysty nukkumaan, mut pitäiskö mun silti yrittää?" mietin ääneen.
"Pitäis", Xander sanoi ja meni sulkemaan valot.
Hän meni omaan sänkyynsä ja sanoi minulle hyvää yötä. Minä pyörin tosi pitkään, mutta lopulta tajuntani alkoi pätkittyä, ja taisin nukahtaa kokonaan. Saatoin nähdä unenpätkiä Utusta tai sitten en nähnyt, en ollut aivan varma.
°
Herätessäni Xander oli jo päivävaatteissaan ja istui tuolillaan selaamassa puhelintaan.
"Huomenta päivänsäde", hän sanoi huomatessaan minun hierovan silmiäni.
"Mitä kello on?" kysyin ensimmäisenä.
"Kymmenen."
"No mitä hemmettiä sä sitte teet jo valmiina ja mitä varten sä ees oot valmiina?" kyseenalaistin.
Xander naurahti.
"Mette tulee kohta, siis se Auran tyttöystävä. Sun ei tarvii nähä sitä, jos sä et haluu, mut sä varmaan haluut jotain aamupalaa?"
Nousin istumaan.
"Ei mulla oikeestaan oo nälkä. Parempi vaan jos lähen kohta Adetelle", sanoin ja yhtäkkiä koko todellisuus hyökkäsi taas päähäni ja muistin kaiken.
Ja koko maailma tuntui kaatuvan päälleni.
"Ootsä valmis siihen?" Xander kysyi.
"Mun on vähän pakko olla. Oonhan mä ne sanat suunnitellu jonku kolmesataa kertaa uudestaan ja jokasia versioita hokenu sata tuntia kaikkia", vastasin.
Nousin, sohin hiuksiani, ja lähdimme Xanderin kanssa alakertaan. Auran tyttöystävä oli mitä ilmeisimmin juuri saapunut. Olisin vain nyt halunnut päästä lähtemään, heillä voisi varmasti olla hauskaa jossain muuallakin kuin eteisessä. Xander krohautti kurkkuaan halaukseen tarttuneille tytöille.
"Aa, anteeks!" Aura sanoi, irrottautui tytöstä, mutta tarttui tämän kädestä ja he siirtyivät pois eteisestä.
"Moi Xander", tämä Mette sanoi, enkä jaksanut kuunnella heidän jälleennäkemiskeskusteluansa laittaessani kenkiäni jalkaan.
Kuulin kuitenkin:
"Ja täs on yks Xanderin kavereista, Levi."
Ja minun oli pakko kiusallisesti moikata.
"Tsemppiä, Levi", Aura sanoi ennen kuin lähti Meten kanssa yläkertaan, vaikka hän tuskin edes vieläkään tiesi, mistä oli kyse.
Huokaisin.
"Ootsä nyt varmasti valmis lähtemään?" Xander kysyi.
"Oon mä. Mä en kestä enää yhtäkää onnellista paria mun näköpiirissä ennen ku mä meen hajottamaan mun oman parisuhteen", sanoin.
"Tos ei ollu mitään järkeä."
"Ei ollukkaan."
Ja sitten minä lähdin.
Minua jännitti nyt enemmän kuin eilen Utun luo mennessäni oli jännittänyt. Sydämeni hakkasi kurkussani asti, kuulin jokaisella solullani, miten se löi miljoona kertaa sekunnissa, kun otin koko ajan askeleita lähemmäs Adeten ovea. Se oli siinä ihan liian pian. Tajusin vasta koputettuani, etten ollut lopultakaan edes vastannut hänen viesteihinsä.
Hän avasi oven ja näytti surumieliseltä sotkuisessa nutturassaan, topissaan ja lökäreissään.
"Mä suurinpiirtein luulin, et sä oot kuollu", hän sanoi ensimmäisenä, mutta veti minut silti sisään ja suuteli minua.
Vastasin suudelmaan, mutta tajusin nopeasti, ettei minun tarvinnutkaan enää tehdä niin. Työnsin hänet hennosti pois.
"Levi, mikä on? Miks sä et oo ilmottanu mulle mitään? Sun piti tulla eilen", hän tuntui olevan huolissaan.
Otin kenkäni pois ja astuin talon puolelle eteisestä.
"Mä oon oikeesti pahoillani, mä nukahin eilen illalla ennen ku mun piti lähtee, ja nukuin sit tosi pitkään ja unohin ilmottaa sulle mitään", sanoin ja toivoin valheeni menevän täydestä.
"Okei, ei se haittaa", hän sanoi ja halasi minua takaapäin.
Käännyin katsomaan häntä.
"Eiks se haittaa sua? Se, että mä petän lupauksen enkä ees perustele sitä sulle viestillä?" hämmennyin.
"Ei se haittaa mua, kaikki tekee virheitä", hän sanoi ja suuteli minua taas.
Ei hemmetti, tämä tuntui niin väärältä.
"Ei porukat oo muutenkaan vielä tulossa himaan. Me voidaan vaikka heti korvata se, mikä meiltä jäi viime yöltä pois", Adette sanoi ja hänen surumielinen katseensa oli jo vaihtunut virnistykseksi.
"Adette", minä sanoin.
"Levi."
Minun oli vaikeaa katsoa häntä silmiin, mutta silti minä tuijotin niitä ja hengitin syvään yrittäen rauhoittua.
"Sä oot ihan outo, mitä nyt?" hän kysyi ja huolestui taas.
"Adette, ku mä... mä en..."
Sanojen oli hankala tulla ulos minun suustani. Ne halusivat tulla, mutta silti ne tiesivät pilaavansa sen kulissin, joka parhaiten sitoi minut muiden silmissä heterouteen. Se jännitti minua, se jännitti minua ihan älyttömän paljon. Minun oli silti pakko viimein tehdä se.
Se oli paljon parempi Adetelle, hän ansaitsisi niin paljon parempaa kuin pettävän poikaystävän. Minä en saisi käyttää häntä hyväkseni enää hetkeäkään enempää. Huokaisin syvään.
"Mä en voi olla sun kanssa."