☁️
Huulet minun huulillani olivat pehmeät, kädet minun rinnuksillani roikottivat minua seinällä, keho vasten minun omaani esti minua liikkumasta. Levi Carter suuteli minua. Hän ei ollut lyönyt minua. Minulla meni hetki tajuta, mitä tapahtui, en voinut vastata suudelmaan, minä keplottelin käteni vapaaksi ja työnsin hänet kauemmaksi minusta.
Hän katsoi minua kastanjanruskeilla silmillään, jotka olivat hämillään ja joiden pupillit olivat normaalia isommat, vaikka huoneessa oli kirkasta. Tajusiko hän itsekään, mitä hän teki? Roikkui edelleen minun paidassani, painoi minua seinään. Ja minä koskin häneen työntämällä häntä pois.
Hän ei laskenut minua alas, hän katseli minua vielä. Hän näytti miettivän jotain, hän ei sanonut mitään, hän katsoi minua, sitten hän katsoi ulos ikkunasta, hän katsoi ympärilleen ja hetki tuntui kestävän liian pitkään.
"Laske mut alas", sanoin sitten.
Hän katsoi käsiään kiinni paidassani, otti ne irti, ja putosin jaloilleni.
"Anteeks. Vittu", hän sanoi ja lähti pois.
Minä kuulin ulko-oven. Hän meni. Ja mitä äsken oli tapahtunut?
Minä en tahtonut käsittää mitään muutamaan minuuttiin, mutta sen jälkeen tajusin, että minun oli pakko mennä ulos. Minä menin alaovesta. Levin pyörä oli kadonnut oven vierestä, hän oli mennyt. En nähnyt häntä enää pihatielläkään.
Minun pitäisi nyt kävellä koko hemmetin puutarhan ympäri, enkä tuskin siinäkään vaiheessa ollut vielä tajunnut kaikkea.
Käveltyäni takapihan perimpään nurkkaan olin päässyt yli ajatustenpuutteesta. Siinä vaiheessa aivoni alkoivat muistuttaa minua tapahtuneesta. Miltä Levin huulet olivat tuntuneet, miltä hänen kehonsa oli tuntunut vasten minun omaani. Sitä, miksi hän oli tullut luokseni, miksi hän oli suudellut minua, miksi hän oli lähtenyt. Sitä, että minä vihasin häntä, miten minä voisin selittää hänelle, ettei hän onnistunut.
Tarvitsin suuren määrän raikasta kesäillan happea. Täällä leijui taas usvaa. Hengitin syvään, yritin selkeyttää ajatuksiani. Levi Carter. Levi helvetin Carter. Viimeinen ihminen, jonka koskaan olisin ajatellut suutelevan minua. Se, jonka piti jättää minut rauhaan sen jälkeen, kun olin torjunut hänet. Se, jonka piti olla koulukiusaajani.
Mitä hemmettiä ihan oikeasti? Otin pari juoksuaskelta nurmikolla vain vihahämmennykseni takia.
Siitä oli aikaa, kun joku oli viimeksi suudellut minua. Sen eksäni, joka oli jättänyt minulle vain massiiviset luottamisongelmat, jälkeen kukaan tuskin oli suudellut minua. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi koskaan kaivannut sitä tunnetta. Olisihan se kivaa vain pussailla jonkun kanssa. Mutta minä en vain ollut uskaltanut edes yrittää etsiä ketään uutta sen yhden kusipään jälkeen.
Nyt joku piti minusta. Mutta se oli Levi Carter, jota minä vihasin. En kuitenkaan ollut vihannut hänen suudelmaansa. Olin järkyttynyt, enkä osannut vastata, mutta tunne huulista vasten minun huuliani oli jotain, mitä olin kaivannut. Se tuntui hyvältä. Se vain oli tullut ihan väärältä ihmiseltä.
Oliko fyysisyys sellaiselta ihmiseltä, jota henkisesti vihasi, niin paha asia?
Joka tapauksessa, Levi oli edelleen Adeten kanssa. Hän ei olisi saanut vain tulla ja suudella minua. Minä olin pyytänyt häntä jättämään Adeten, muttei hän selkeästi kuunnellut minua. Adette käytti sitruunantuoksuista hajuvettä, sen minä tiesin siitä, että aina kun hänen vieressään seisoi, se tuoksui vahvasti. Levi oli tuoksunut sitruunalta, kun hän oli suudellut minua. Hän oli ollut Adeten kanssa ehkä juuri ennen sitä, kun oli tullut tänne. Se tuntui niin väärältä.
En saanut syyttää itseäni. Tämä kaikki oli sen hemmetin Levi Carterin syytä. Hän oli se, joka tässä teki pahaa Adetelle. Minä en ollut lähtenyt mukaan, joten minä en ollut tehnyt mitään väärää. Mutta olinko halunnut lähteä mukaan? En. Minä vihasin häntä.
Annoin itseni potea sitä oloa ja selvittää niitä ajatuksia yli tunnin. Kun menin sisään, olin menossa suoraan yläkertaan, mutta äiti huusikin minua keittiöstä. Minun piti mennä käymään siellä ja laittaa kasvoilleni hymy merkitsemään, että kaikki oli hyvin, eikä minun pääni ollut täynnä monimutkaisia kysymyksiä ilman vastauksia.
"Onko sulla tietoa ton lautasen ja ton taulun kehyksien kohtaloista?" Tina kysyi.
He kaikki kolme istuivat pienen pöydän ääressä iltapalalla. Minun pitäisi vielä nyt keksiä joku selitys hajonneille esineille, ihan niinkuin ne eivät olisi olleet lautanen - suutuin Leville ja taulu - Levi työnsi minut seinää vasten ja suuteli minua.
"Aa, sori, se lautanen tippu vahingossa. Ja taulu tippu ku mä... jotain sähelsin. Törmäsin seinään. Ku mun piti mennä kiireellisesti soittaa Unnalle, ku sillä oli joku kriisi päällä, ni mä sitte unohin siivota... Oliks ne kalliit? Mä voin maksaa ne", keksin päästäni.
Unnalla ei koskaan ollut kriisejä, mutta onneksi kukaan heistä ei tiennyt sitä.
"Ei sun tarvii mitään maksaa. Mut sä et yleensä oo noin huolimaton, onks kaikki hyvin?" äiti kysyi.
"On. Siis loistavasti. Ja Unnalla kans, mä autoin sitä. Meen aamulla näkee sitä. Ja nyt mä meen nukkumaan. Öitä", sanoin.
Olipa harvinaisen feikki ja huono lause. Tuo nyt viimeistään herätti epäilyksiä.
"Hyvää yötä", Eva sanoi.
He kaikki jäivät katsomaan vähän hämillään minun perääni, kun lähdin keittiöstä käytävään ja portaat ylös.
Huoneeni sentään vielä tuntui ihan hyvältä paikalta olla. Miten enää koskaan voisin olla keittiössä ajattelematta sitä, mitä tänään oli tapahtunut? Levi hyvä ihme pilasi minulta minun oman kotini keittiön.
Minun täytyi vain käydä suihkussa pesemässä Levi pois minun huuliltani ja sitten vajota sänkyyni. Ensimmäistä kertaa ikinä vaivuin uneen ajatellen Levi Carteria.
°
Näin Unnaa aamulla. En osannut olla normaalisti. Hän oli sanonut, että koko porukka näkisi tänään. Ja hän käski minut mukaan. Ja Levi olisi siellä. Ja minä joutuisin kohtaamaan hänet ja yrittämään olla hiljaa kaikesta, yrittämään olla ajattelematta häntä, yrittämään olla katsomatta häntä. Kaikki oli järkyttävän tyhmää.
Me odotimme muiden saapumista. Kerrankin me olimme ne, joiden luokse tultiin, ne, jotka olivat paikalla ensin.
"Sä oot outo jälleen kerran. Utu, kai sä tiiät, et sä voit aina puhuu mulle ihan mistä vaan?" Unna havahdutti minut ajatuksistani.
"Joo, mä tiiän. Mä vaan mietin vähän juttuja", vastasin.
"Mitä juttuja? Haluuksä kertoo?" hän kysyi.
"Vähän vaan sitä, ku mä ehkä haluisin suhteen. Tai ees jotain säätöä! Sisältöä mun elämään. Mut mä en uskalla luottaa kehenkään, eikä missään oo ketään", sepäs tuli suorasti, vaikka yksi lauseista olikin ehkä valhe.
Kyllä jossain oli joku, oli Unnan kaveriporukassa Levi, mutta hän ei ollut hyvä. Hän ei sopinut. En aikonut koskea häneen. Ja jos hän vielä koskisi minuun, minä edelleenkin vain torjuisin hänet.
"Voi muru, kyl me sulle jostain joku löydetään, jos sä haluat!" Unna sanoi kuulostaen söpöltä huolehtivalta ystävältä.
"No en nyt tiedä", sanoin.
Unna oli avaamassa suunsa, mutta Levi ja Adette tulivat paikalle.
"Moi", Adette sanoi jotenkin innoissaan.
Levin käsi tämän olkapäillä näytti väkisin sinne laitetulta madolta, joka vain roikkui siellä, koska sen muka piti. Miksei hän vain jo jättänyt Adettea? Tuo ei ollut mikään suhde, tuo oli yksipuolinen liittoutuma.
"Moi", Unna vastasi katsoen Leviä pitkään.
Jos oikein olin kuullut ja käsittänyt Unnan puheista, hän oli puhunut Levin kanssa, ja Levi oli luvannut puhua Adetelle. Niin nyt sitten Unna oli taas siinä käsityksessä, että Levi ja Adette olivat onnellinen pariskunta. Tai ainakin jos Levi näyttelisi tarpeeksi hyvin.
Pitäisi varmaan häiritä häntä siinä, jotta Unna oikeasti saisi oikeuden tapahtumaan ja puhuisi myös Adetelle. Anteeksi, herra Carter, mutta sallinette minun nyt häiritä teidän roolisuoritustanne neiti Malmin rakastajana olemalla olemassa. Sehän riittää, eikö vain?
Levi katsoi minuun. Tottakai hän katsoi, minähän olin hänen silmilleen ilo. Pelkästään se, että minä olin paikalla, häiritsi häntä ja hänen näyttelytaitojaan. Kyllä minä muistin ne laajentuneet pupillit eiliseltä illalta. Hän ei missään vaiheessa ollut valehdellut. Hän piti minusta.
Adette piti hänestä, hän piti minusta, minä en pitänyt kenestäkään. Kuinka mahtavaa.
Adam tuli paikalle seuraavaksi.
"Tervehdys nuorelle parille", hän sanoi Adetelle ja Leville,
"Moi", hän sanoi Unnalle.
Minulle hän ei sanonut mitään.
Minä vihasin Adam Martinia melkein yhtä paljon kuin Leviä. Hänelle kaikki oli ihan samanlaista kuin Leville. Maskuliinisuus loukkaantui ihan kaikesta, joka ei ollut heteroa tai miesmäistä, ja oli kamalan vaikea hyväksyä minua Unnan ystävänä. Sentään Adam ei tullut yhtäkkiä suutelemaan minua, se heissä oli eroa.
Muutkin ilmaantuivat hetken päästä. Kun me kävelimme taas ympäri keskustaa ja jäimme välillä istumaan jonnekin, minä kävelin muiden takana yksin ja hiljaa, istuin muista erilläni. Unna tuli kyllä aina viereeni kun keskusteluiltaan ehti. Se tuntui niin typerältä, vaikkakin myös normaalilta.
Levi katseli minua vähän väliä. Sain taas hänet kiinni siitä vaikka kuinka monta kertaa. Ja aina hänen täytyi korjata kaikki ottamalla Adeten kädestä kiinni vähän kovempaa tai suutelemalla tätä.
°
Meni pari päivää, ja aloin jo ajatella, että Levi oli ehkä vain kokeillut minun kanssani sen kerran. Hän oli kokeillut, vastaisinko, ja kun en vastannut, hän ei yrittänyt enää uudestaan. Hän ei nimittäin enää snäpännyt minulle, ei ilmestynyt ovelleni, mikä oli kyllä ihan hyväkin, ja vain yritti selkeästi parantaa suhdettaan Adetteen.
Levi Carter oli todella lapsellinen. Hän ei voinut hyväksyä sitä totuutta, ettei ihastus kadonnut noin vain, eikä parisuhdetta, josta ei edes itse pitänyt, voinut pelastaa muilla kuin ihmeteoilla. Hän katseli minua joka kerta, kun menin Unnan mukaan hengaamaan, muttei hän tehnyt enää mitään muuta. Voisiko hänestä vain jotenkin hankkiutua eroon?
Tänään en edes jaksanut mennä ulos, vaikka Unna jälleen pyysi. Mitä ihmettä minä muka edes oikeasti tekisin siellä? Olisin hiljaa erillään muista ja tarkistaisin muutaman minuutin välein katsoiko Levi minua? Aina hän katsoi. Eihän siinä ollut mitään järkeä, jos voisin yhtä hyvin jäädä kotiin ja lukea kirjoja.
Tänään oli sellainen päivä. Luin vain kirjaa, enkä vilkuillut puhelintani. Sinne ei muutenkaan edes tullut mitään. Ja vaikka olisikin tullut, Unna olisi vain kertonut taas, miten Adamin tyttökuviot menivät ja miten Adeten ja Levin suhde näytti niin terveeltä ja ihanalta ja suloiselta. Kumpikaan aiheista ei kiinnostanut minua pätkääkään.
Illalla minä avasin ne viestit juurikin samoista aiheista ja vastasin jotain, jossa en valehdellut Unnalle, mutta en myöskään vaikuttanut mitenkään erityisen innokkaalta. Kukaan muu ei ollut laittanut minulle mitään.
Paitsi sitten, kun puhelimeni värähti joskus kahdeksan aikoihin. Levi.
Johan oli aikakin tehdä jotain jollekin. Voisiko hän vaikka viestillä sanoa lopettavansa minun vainoamiseni? En olisi koskaan hänelle vapaa. Eikä hänkään minulle niin kauan kuin oli Adeten kanssa.
Levi:
haluisitko nähä nyt?
En. Rehellisesti en halunnut.
Levi:
meillä saattais olla puhuttavaa
Se oli ihan totta. Sovin, että näkisin hänet yhden huonossa kunnossa olevan urheilusalin luona kaupungin laidalla. Taas paikka, jossa kukaan ei koskaan käynyt, jottei vain kukaan missään tapauksessa saisi tietää, että hän näki minua.
"Mihin sä oot menossa?" äiti kysyi keittiöstä minun ollessani lähtemässä alaovesta.
"Tota, näkee Unnaa", vastasin valheen.
"Okei. Tuu ennen yhtätoista takasi ja pidä hauskaa", hän sanoi sitten ja hymyili.
Hymyilin hänelle takaisin ja lähdin. Minulla oli niin hyvä tuuri, että minun äitini oli niin ihanan ymmärtäväinen. Hän ei edes kyseenalaistanut sitä, että lähdin näkemään kavereita iltaisin. Ja hän uskoi minun näkevän Unnaa. Ei hän edes tiennyt ketään muita minun ystäviäni. Minulla ei kyllä ollutkaan muita, mutta hän piti Unnasta niin paljon, että antaisi varmaan minun mennä verukkeella nään Unnaa ulos vaikka ukkosmyrskyssä kolmelta aamuyöstä zombieapokalypsin aikana.
Miksi minä taas olin suostunut? Miksi löysin itseni nyt pyöräni vierestä nojaamassa rakennuksen seinään odotellen Levi Carteria? Katselin puhelintani, kun hän tuli paikalle ja sanoi vähän kiusallisesti:
"Moi."
"Moi vaan. Mistä sä nyt sitte haluut puhua?" kysyin mennen suoraan asiaan.
En viettäisi täällä hänen kanssaan yhtäkään ylimääräistä minuuttia.
Levi istuutui rautaportaille, joiden yläpäässä oli jonkinlainen takaovi.
"Jostain", hän sanoi.
Siis ihan oikeasti? Käytinkö minä aikaani tullakseni illalla puhumaan Levi Carterin kanssa jostain?
"Ai sulla ei oo mitää sanottavaa vaikka siitä viime torstaista?" kysyin.
"Onks sulla?"
Että hän oli ärsyttävä. Miksi hän oli edes pyytänyt minua? Jos tämä olisi tällaista, lähtisin tasan nyt, enkä ensi kerralla edes tulisi.
"Utu, mun on pakko nähä sua tälleen", hän sanoi sitten ja päätin, etten lähtisi vielä.
"Miks?"
Hän katseli käsiään ja maata ja portaita miettiväisenä.
"Ku mä en tiiä miten muuten mä pääsisin eroon tästä olosta", hän sanoi.
En vastannut mitään. En osannut vastata mitään. Odotin vain, että hän jatkaisi ja avaisi minulle lisää, voisin kyllä kuunnella. Mutta jos hän ei jatkaisi, voisin kyllä lähteä ja jättää kuulematta.
"Et mä haluun nähä sua. Koska mä haluun tietää susta lisää ja jutella sun kanssa, mut mä en voi tehä sitä sillon ku kaikki muut on siinä."
Tietää minusta lisää ja jutella minun kanssani? Mitä minun pitäisi ajatella tuosta?
"Ja mä tiiän et mä oon kohdellu sua iha vitun paskasti. Mut kai mä voisin viimein pyytää ihan oikeesti anteeks."